Ja nythän se huomasi, ovi on auki. Eihän sen omaan vankilaansa tarvitse jäädä. On ollut helpompi sopeutua kuin koettaa kantaako siivet vai putooko maahan. Helpompi ajatella ettei samat jutut muiden kanssa koske mua, mun elämää. Että sirkuttele nyt vaan siellä häkin nurkassa. Mielummin vielä hiljaa koska eihän äänesi sirkutusta ole. Naurulokin rääkäisy. Mutta eihän niitä luonnon lintuja ole häkissä kasvatettu. Ne on oppinut varoittamaan, kutsumaan, ilmaisemaan olemassaolonsa äänellään. En koskaan kyllä ole ajatellut olevani sen enempää kirkkaan värinen kanarianlintu kuin näyttävä neitokakadukaan. Kai enemmän olen keskittynyt häkkiin. Siihen miten ihan itse omin pikku kätösin olen sen tehnyt. Aina kuitenkin jättänyt aikamoiset raot, en vaan ole ymmärtänyt että osaan lentää. Kaiketi…

Siinä sitä taas olen, tikkuni kanssa rantahiekalla viivoja piirtämässä. Milloin sydämiä, milloin päätöksiä, milloin mitäkin. Suolainen vesi ja hiekka kirvelee silmissä. Tuntuu jo aloittaessa ettei se tule pitämään. Aalto tulee ja pyyhkii pois kaiken sen minkä olen hiekalle rakentanut. Eikä aina edes tarvita aaltoa, tihkusateen kestäviä päätöksiäkään ole pystynyt tekemään. Miten kummassa sitä niinkin tuttua ihmistä kuin itseään kerta toisensa jälkeen pettää. Kateettomia lupauksia, eräpäiviä omaan elämään, hiekkaan piirrettyjä. Niitä on ollut ja kai aina tulee olemaan. Kuinka monena aamuyön tuntina olen itseäni ruoskinut. Ole parempi ihminen. Huolehdi enemmän itsestäsi, rajoistasi, omasta olemassaolon oikeudesta, kaikesta….kunnes tuttu ja turvallinen sisäinen ääni kääntää sen. Syyttäjäni, minäkö itse pahin viholliseni taas. Tee enemmän,…

Mun ihan oma, itsessäni oleva käyttöjärjestelmä on hiukan hakoteillä välillä. Vaikka kuinka koetan päätäni päivittää ja ymmärtää niin kovalevy vaan junnaa paikallaan. Tilttaa niin sanotusti. Lyö kiinni, ei toimi vaikka kuinka painaisi palautus nappulaa. Kun on hetki jolloin jään junnaamaan, niin todellakin tökkii kaikin tavoin. Kai mun näyttökin alkaa olemaan harmaa. Eikä siitä kirkasta enää tarvi tullakkaan. Kunhan saa selvän ja selkoa jotenkin. Mikäs senkin on ajan myötä himmentänyt. Vika tietenkin on osittain varmasti siinä että kun en osaa jotain niin laitan kannen kiinni. Ja sehän tapahtuu sangen usein. Osaamattomuudella ja saamattomuudella ei ole suurtakaan ero. Useammin itseäni vaivaa etten osaa. Haluaisin, vaan en osaa. Siitä seurannee joskus saamaton olotila.…

Vai onko sittenkään. Mitä onnellisuuteen tarvitaan, mikä on onnellisuuden mittari ja mitta. Kannetaanko se jostain sinun ulkopuolelta. Tilataan netistä. Onko olemassa se mihin lyödään lujaa lekalla ja nähdään kuinka onnellinen on, mitenkä korkealle onnellisuus mittarin viiva nousee. Mistä tiedät olevasi onnellinen, ohitatko sen hiipivän tunteen ennekuin siivet kantaa ja kukoistus puhkeaa. Katkaisetko siltä huhulta siivet ettei ota tilaa sismmässä, pelkona ettei ole pysyvä tunne. Eihän se voi ollakaan. Emme kai ole luotu olemaan onnellisia alati ja lakkaamatta. Tunne olisi vain sinussa ja olisit niin tottunut että ohittaisit mokoman koska se on sinussa jatkuvasti. Ei se tarvitsisi päivittäistä huolenpitoa ja huomiota. Ruokkimista. Tulisiko kuitenkin vastaan ajatus, ei minulta mitään puutu mut…

Sudenpentujen käsikirja syntymälahjaksi Vaan eipä tullut ei. Ei ollut elämisenohjeita täynnä olevaa opusta, ei neuvonantajaa. Ei suunnannäyttäjää eikä käyttäymistieteitä. Piti vaan sukeltaa ulos maailmaa ja heittäytyä elämänvirtaan josta ei ymmärtänyt mitään. Tuo ymmärtämättömyys on seurannut minua kaiken elinaikani. En koskaan ole ymmärtänyt miten käyttäytyä, olla. Olisi ollut helpompaa kun olisi ollut käsikirja. Joku josta katsoa neuvoa, ottaa oppia. Sellaisiksi myös vanhemmat luokitellaan joskus, käsikirjaksi elämän alkutaipaleelle. Kyllähän ne minulla oli, mutta kun satuin olemaan se vihoviimeinen. Heidän yhteinen viimeinkin viimeinen. Kyllähän se isä minut myi kun olin vauva. Ei se ole vain tarina. Tuli kotiin päissään ja rahaa taskussa, äidin sitä ihmetellessä kertoi myyneensä minut. Eivät he ostajat olisi välttämättä…

Sain valkoisen puhtaan paperin. Uuden, vailla tahroja. Asetin maalaustelineelle, ihailin sen kauneutta, puhtautta. Kuinka voikaan olla niin tahraton. Hivelin hiljaa paperin pintaa. Se oli hieman karkean rosoinen, lämmin. Tuntui elävältä käden sivellessä paperin pintaa. Tunnustelin mitä haluan, mitä värejä otan. En mieti mitä haluan näyttää, en mieti mitä joku haluasi nähdä minun käden jäljessä. Mietin vain että tämä on minulle nyt annettu ja on aika antaa värien tanssia. Aloitan mustalla, taiteilijat eivät käytä mustaa. Väärin, kyllä käyttävät. Annan mustan peittää kaiken valkoisen. Kastelen hieman. Elämässä saa käyttää sekatekniikkaa. Pastellia, vettä, akvarllia, öljyä, liitua…mitä vain sattuu olemaan. Mustan eri sävyjä kiivaasti viskon paperille. Laajoin vedoin kaikki elämäni pettymykset, väärät valinnat, menneet…

Hajotti, hävitti. Vai oliko edes koko hiekkalaatikkoa. Toivoin vain että olisi ollut, sillä olisin halunnut vain leikkiä. Leikkiä, tehdä hiekkakakkuja, Lämmintä hiekkaa, johon upottaa varpaat kesäisenä päivänä. Olisin vain halunnut leikkiä. Keinua laatikon lähellä ja katsella kuinka kimaltelee auringonsäteissä hieno hiekka. Olisin halunnut tehdä leikkiautoilla tien… olisin halunnut vain leikkiä. Ne hajotti mun hiekkalaatikon. Muistot johonkin kauas, ajatukseen, lapsuuteen. Kyyneleet tulevat hiljaa silmäkulmaan. Muistan, olisin halunnut vain leikkiä. Haukata välillä pehmeää, valkoista ranskanleipää jossa kerros voita päällä. Kuinka se olisikin maistunut. Kesken leikin. Jotenkin ajatuksissani katoaa hiekkalaatikko. Ei ollut mahdollisuutta leikkiä. Ei ollut lapsen elämässä leikille aikaa. Muistoissani tuijotin märkää santaa, loppuun sotkettua laatikkoa, ei kovinkaan paljon hiekkaa jäljellä. Puhumatta…

Mitenkä sitä aina sortuu ajatukseen sitku…sitku. Odottaa jotakin odottamatonta. Odottaa, vaikkei edes tiedä mitä odottaa ja siirtää odotuksen ajatuksen sitku, koska se tuntuu helpommalta. On jotakin muka konkreettista. Viime talven odotin töihin paluuta, sitä ennen lomaa, sitä ennen ihmettä, sitä ennen soittoa, treffejä, tuntemista, töitä, lapsia, vapaata, arkea, juhlaa… mitä vaan kunhan ruokin odotusta itsessäni. On niin tuttua odottaa ja pettyä. Odottaa ja kääntää kurssi johonkin muualle joka voisi palkita odotuksen. Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee, mutta ihan näin lahjakkaaksi en kaipaa. Saario saa soutaa Atlannin yli ja kiertää hornin, kaikki kunnia hänelle. Huikeaa suoritusta, menoa, itsensä haastamista. kaikkea. Loimijoen ylitys lemmensillalla on riittävä, en kaipaa edes heikoille jäille…

Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Juoksinhan minä. Jalkoja oli ainakin seitsemän paria alla kun mennä viipotin. Paikasta toiseen ja kolmanteen. On ollut aina kiire, kiire jonnekin. Pienestä pitäen olen juossut, on ollut kiire. Vai olinko vain Vilkas ja ahne elämälle. Utelias ja kiinnostunut paljosta. Viisas, en kovinkaan usein kai ole ollut. Tai olen, kaukaa Viisas, siihen miten olisi pitänyt juoksuun varustautua. Unelias, olen tullut vanhemmiten uniseksi, voi miten mua voikin väsyttää usein, mutta paljon. Nuhanenä kait allergia aikaan ja talven kausiflunssat ei mua kierrä kaukaa. Jörö, toinen nimeni, vaikka tahtoisin olla ujo. Ujoa ei minusta ole tullut, ihmisarka ja epäileväinen kyllä. Ujo ei kuitenkaan. Facebook Whatsapp