Elämä ainako ikkunan ruudun toisella puolella
Voisiko joskus asettua samalle puolelle ikkunaa. Miten aina tuntuukin siltä että se elämä on muualla, jossain missä juuri itse et ole. Jotain mikä on ikkunan lasin toisella puolella. Ei niinkään että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, elämä vain pakkkaa näkymään ruudun takaa.
Onnellinen perhe, sanoi Risto aikanaan kun käveltiin linjalla omatkotitalo alueella. Tuossa talossa asuu varmasti onnellinen perhe. Ei montaa aikaa sen jälkeen kun asuttiin siinä. En saanut koskaan tietää olisko meistä tullut se onnellinen perhe. Kotiinlähtö koitti Ristolla ennenkuin se asia valkeni. Päivät tässä ajassa täyttyivät liian pian siitä kun olimme tavanneeet. Enpä koskaan taida tietää miksi.
Elämä oli kuitenkin niiden ikkunoiden sisäpuolella, kun katselimme talven hämyssä lämpöä joka sieltä loisti. Pian se talo tulikin myyntiin ja sinne siis muutimme. Kas, kotilot olivatkin linjoilla riesa. Kun katselin ikkunasta ja näin menevän ulkopuolella ikkunan kotilon, huusin että se onnellinen perhe asuukin varmaan tuolla kerrostalon yläkerrassa. Sinne kotilot ei kiipeä. Niitä oli riesaksi saakkaa. Onnellisuus, jotakin joka on jossain muualla kuin minä.
Kuinka usein katselemme jotakin kuin ruudun takaa, jotakin jota meillä ei ole. Ja kun sen saavutamme, jos saavutamme, niin jokin muu vie huomion. Toki ymmärrän että kaikilla ei ole sitä ongelmaa. Itse sorrun niin usein ajatukseen, että jossain muualla joku muu tilanne jotenkin muuten olisi avain onneen. Tai jos ei nyt onneen asti niin tyytyväisyyteen. Edes sopeutumiseen.
Pelkään menneeni ajatuksissani liian kauas omasta elämästä etten uskalla katsoa sitä kuinka onnellinen voisin olla jos uskaltaisin luottaa elämään. Katsoisin ihan rauhassa ympärille, istuisin ja luottaisin. Luottamus ei koskaan ole ollut toinen nimeni ja siksi olen sisälläni rauhaton. Helpompi etsiä pakotietä kuin antautua elämään ajatellen että se onkin tässä ja nyt. Taistele ei myöskään ole toinen nimeni. Pudotan aseet ja juoksen ennenkuin puolustaudun. Joten olen helppo maalitaulu. Näillä koivilla ei kovaa enää pinkota. Verkkaiseen alkaa askel käymään.
Ja kun iskee osumaa jonkun nuolilla joita toinen ei aina edes tiedä lähettäneensä, niin ikkuna on valmiina. Ikkuna josta näkee ulos jossa on tila hengittää, Ihan varmasti vapaus. Mieli alkaa rakentamaan ovea jollei sitä ole.
Olen siis keksiliäs, se on toinen nimeni. Minkämoisia suorituksia mieleni onkaan vuosien aikana tehnyt, suorituksia jotka ovat ovia toiseen maailmaan. Ikkunan takana näyttävältä elämän suloiselta lupaukselta. Onko se ollut sitä, no, lupaava vaan. Eihän se voi löytyä jostakin jonka mieli hätäpäivsään on rakentanut. Kunhan pääsen tästä huoneesta pois niin sitten helpottaa. Tuolla ikkunan takana on selkeästi parempi vaihtoehto.
Aikanani kun join, kirjoitinkin erääseen tehtävään raitistuttuani. Baarin ikkunan ulkopuolelta sisäpuolelle oli kummallisen helppo mennä. En edes muista milloin se muuttui. Olikin luonteva istua päiväkaljalla katselemassa ohikulkevia jotka ihmetteli baarissa istuvia. Kai jossakin vaiheessa itse kävelin samoin ja katselin. Eikö noilla ruudun tuolla puolen ole muuta elämää kuin se lasi nokan alla. Ei ollut ei. Vieläkään en tiedä mitä tapahtui. En usko selkeästi valinneeni sitä tietä. Sinnekin vain solahdin, kai ajattelin sen olevan helpompaa. Omieni joukkoon luulin meneväni, sielläkin niinkuin muulloinkin erehdyin. Päivittäisen alkoholi annoksen saaminen olisi helpompi kestää kuin se elämä jota elin.
Kappas, eihän se elämä siellä sen helpompaa ollut. Ei se ollut edes selviämistä. Kun ei halunnut selvitä koska olisi joutunut näkemään missä elää. Onneksi suuret Taivaan Isän tassut tarttui elämääni. Palasin takaisin kadulle, tosin evankelioimaan. Muistin nuoret jotka lauloi jossain grillin nurkalla hengellisiä lauluja ja mietin että ne oli onnellisia, sinne siis.
Ei se mennyt niinkään. Ei perheet joita katselin ja jota yritin epätoivon vimmalla suorittaa itsellekin. Ei talo joka näytti onnelliselta perheeltä. Ei työ. Ei muutto. Ei taaskaan muutokset joita koetin tehdä jotta pääsisin sen ikkunan toiselle puolelle jossa elämä olisi onnellsita.
Se oli opittua, itsensä pakeneminen. Karkuun juoksu. Vaihtoehtoelämät. Löydän tien tai teen sen ajatuksella eteenpäin. Jos vaikka itse joskus ja useinkin olen elämäni aikana sortunut ajattelemaan että joku toinen on onnellinen tai hänellä on onnenavaimet, niin kukaan ei varmaankaan ole kadehtinut sitä mun elämän kujajuoksua oravanpyörässä josta ei vauhdissa uskaltanut hypätä. Sen täytyi pysähtyä tavallaan sekä ajallaan ja sitten varovasti asuta elämään.
Sattuu niin helpolla vieläkin herkkään nahkaan joka ei vuosien aikana ole parkkiintunut, sattuu pienet kivet joita muut ei edes näe. Mutta nyt tiedostaa jo jotakin. Tietää että onni ei tule etsien, vaan rauha löytyy eläen. Sieltä oman kodin ikkunoiden takaa, sisäpuolelta. Ei se ruoho ole vihreämäpää tuolla muualla. Ei asuinsija ole sen parempi vaikka olis ruutuja enemmän ja flyygeli eteläsiivessä. Kaiketi niidenkin seinien sisäpuolelle mahtuu tarinanasa.
Kaikilla meillä on omat jalkineet ja polut kuljettavana. Vanha viisas sanoi ettei pidä arvostella toisen elämää ennenkuin on kulkenut hänen mokkasiineissaan kuukauden. En halua edes sovittaa toisen mokkasiineja kun temulta löyty edukkaasti juurikin vaaleanpunaiset tossut joilla voi tallustaa. Miten mukavalta ne näyttääkään omaan simään, muotoutuu jalkoihin ajan kanssa. Alkaakin olemaan oikein pehmeät kunnes hajoavat. Turha sitä on miettiä vielä. Turha ajatella jos ne eivät kestä ensi kevääseen, eihän ensi kevättä ole luvattukaan. Kun ei ole huomistakaan.
Hassua miten sydänalasta sattuuu kun ei mieti elämää ikkunan toisella puolella. Kun siihen on tottunut , alkaa jo pelkäämään pysähtymistä. Entä jos vuoden päästä kaikki onkin näin kuin nyt. Entä jos en olekaan juossut pakoon lentäviä nuolia ja hiekanmurusia. Voisin vähän kasvattaa nahkaa ja ottaa osumaa. Taistella sen puolesta mikä on jossain määrin edes ajateltu mun elämäksi. Katsoa ihan sisäänpäin eikä tehdä ovia joka suuntaan, tai ainakaan suunnitella niitä. Varsinainen ovimestari jo kohta olen. Tai tiemestari. Jossakin hyvä. Pako Alcatrazista oli alkulämmittelyä vain ja kevyttä kauraa. Kuka vain paeta osaa.
Näin unen jossa pakenin vankilasta. Palasin sinne kun ymmärsin että en voi olla todella vapaa jos pakenen. Kaiketi olen jo jonkun tuomion istunut ja voisin opetella elämään vapaudesta käsin. Palasin siis lähtöpaikkaan. Jos pakenen koko ajan se juoksu on loputon ja vie vain turhaan voimat. Kuinka voikin olla pelottava ajatus pysähtyä elämään miettimättä koko ajan ulospääsyä. Sen minkä ihminen oppii, se voi oppia siitä pois. Joten, ajattelen niin että nyt on aika kohdata tämä. Pelossa ei ole muuta pelättävää kuin pelko itsessään. Rohkea ei ole joka ei pelkää, vaan se joka tekee vaikka pelkää. Olen siis näiden ikkunoiden sisäpuolella ja katselen maisemia miettimättä että siellä muualla olisi helpompaa. Näillä juoksuilla jo tiedän ettei ole. On vain uudet ikkunat ja ruudut.
Entä jos tämä elämä on ohi ennenkuin ehdin elämään, on parempi painella pakoon ja unohtaa koko elämä kuin ottaa riski. Riskin ottaminen tässä kohtaa taitaa kuitenkin kannattaa. Entä jos elämässä kuitenkin käy hyvin.
