Vai onko sittenkään. Mitä onnellisuuteen tarvitaan, mikä on onnellisuuden mittari ja mitta. Kannetaanko se jostain sinun ulkopuolelta. Tilataan netistä. Onko olemassa se mihin lyödään lujaa lekalla ja nähdään kuinka onnellinen on, mitenkä korkealle onnellisuus mittarin viiva nousee. Mistä tiedät olevasi onnellinen, ohitatko sen hiipivän tunteen ennekuin siivet kantaa ja kukoistus puhkeaa. Katkaisetko siltä huhulta siivet ettei ota tilaa sismmässä, pelkona ettei ole pysyvä tunne. Eihän se voi ollakaan. Emme kai ole luotu olemaan onnellisia alati ja lakkaamatta. Tunne olisi vain sinussa ja olisit niin tottunut että ohittaisit mokoman koska se on sinussa jatkuvasti. Ei se tarvitsisi päivittäistä huolenpitoa ja huomiota. Ruokkimista. Tulisiko kuitenkin vastaan ajatus, ei minulta mitään puutu mut…

Sudenpentujen käsikirja syntymälahjaksi Vaan eipä tullut ei. Ei ollut elämisenohjeita täynnä olevaa opusta, ei neuvonantajaa. Ei suunnannäyttäjää eikä käyttäymistieteitä. Piti vaan sukeltaa ulos maailmaa ja heittäytyä elämänvirtaan josta ei ymmärtänyt mitään. Tuo ymmärtämättömyys on seurannut minua kaiken elinaikani. En koskaan ole ymmärtänyt miten käyttäytyä, olla. Olisi ollut helpompaa kun olisi ollut käsikirja. Joku josta katsoa neuvoa, ottaa oppia. Sellaisiksi myös vanhemmat luokitellaan joskus, käsikirjaksi elämän alkutaipaleelle. Kyllähän ne minulla oli, mutta kun satuin olemaan se vihoviimeinen. Heidän yhteinen viimeinkin viimeinen. Kyllähän se isä minut myi kun olin vauva. Ei se ole vain tarina. Tuli kotiin päissään ja rahaa taskussa, äidin sitä ihmetellessä kertoi myyneensä minut. Eivät he ostajat olisi välttämättä…