On niin helppo olla onnellinen..
Vai onko sittenkään. Mitä onnellisuuteen tarvitaan, mikä on onnellisuuden mittari ja mitta. Kannetaanko se jostain sinun ulkopuolelta. Tilataan netistä. Onko olemassa se mihin lyödään lujaa lekalla ja nähdään kuinka onnellinen on, mitenkä korkealle onnellisuus mittarin viiva nousee.
Mistä tiedät olevasi onnellinen, ohitatko sen hiipivän tunteen ennekuin siivet kantaa ja kukoistus puhkeaa. Katkaisetko siltä huhulta siivet ettei ota tilaa sismmässä, pelkona ettei ole pysyvä tunne. Eihän se voi ollakaan. Emme kai ole luotu olemaan onnellisia alati ja lakkaamatta. Tunne olisi vain sinussa ja olisit niin tottunut että ohittaisit mokoman koska se on sinussa jatkuvasti. Ei se tarvitsisi päivittäistä huolenpitoa ja huomiota. Ruokkimista. Tulisiko kuitenkin vastaan ajatus, ei minulta mitään puutu mut mikä mun on.
Kuinka paljon helpommin sitä ruokkii kielteisiä tunteita. Tai onko ne kielteisiä. On vaan helpompi mennä varman päälle ja lykätä murheen joukkoon hiukan pelkoa ennakkoon. Juoda ahdistuksen vettä ja syödä hädän leipää. Kuinka paljon helpompaa onkaan toteuttaa ajatusta, pessimisti ei pety. Kaikki tulee menemään kuitenkin jollei nyt huonosti niin ei ihan onnellisesti. Kuinka paljon helpompi on miettiä yön pimeinä tunteina epäonnistumisia kuin onnistumisia. Mikään kun ei kumminkaan ole mennyt hyvin niin ei mene nytkään.
Onko se niin, eikö elämässä onni ole edes oikeasti sivuuttanut sinua, se pieni juttu jolloin huomasit orastavaa rauhaa, kiitollisuutta, ajatusta että on hyvä olla. Jos oikein kävisi muistelemaan niin varmaankin löytyy, jopa ihan ehkä isompiakin tiloja. Miksi ne katoaa, miksi ei jää. Miksi ei uskalla luottaa että elämä kantaa ja sittenkin voi mennä hyvin. Entä jos ajattelsiin toisin, jos ajattelsinkin että jokin voi kuitenkin mennäkin mahdollsesti jotenkinpäin edes onnistuneesti. Ettei aina kuin vesi hanhen selästä pois. Estääkö huomisen mahdollinen “epäonni” olemasta onnellinen tänään. Tai onko niin että jos tänään onkin huonompi päivä, huominen ei ainakaan ole parempi.
Ajatukset on aika mielenkiintoisia ja tunteetkin. Koska musta tuntuu tältä niin niinhän se sitten on. Vai onko, onko se tunne minussa, jokin mennyt tapahtuma ja tilanne saavat aistit auki ja ajattelemaan ettei se kuitenkaan onnistu. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat, nuoruuden valinnat, ihmiset ympärillä, koulu, työ tai mikä vaan muovaa meitä. Ei kaikkia, jotkut ovat pudonnneet kuin Obelix taikajuoma pataan, mutta itsetunto pataan. Saaneet syntymälahjaksi, vanhemmat ruokkinut, ympäristötekijät vaikuttaneet, niin sanottu elämän helppous. Onko siis heillä vain oikeus tuntea tunne onnellisuus, ei ole tietenkään, heillä on helpompi luottaa onnellisuuteen. Sekin on kuitenkin vain tunne.
Se miten tunnen riippuu monesta tekijästä, mihin tunteeseen uskallan luottaa. Entä jos nyt menisikin jo hyvin. Voiko siihen luottaa. Ihan yhtä vähän kuin siihen että kaikki menee metsään kumminkin, mutta metsään menoon on helpompi luottaaa. Kun tuntee tunteen, vaikka sen onnellisuuden. Vaikka olisi vain pieni ohi kiitävä hetki, kannattaa olla siinä, kylpeä ja ruokkia. Antaa ainakin tilaa. Ei siihen tarvita ketään ulkoapäin kantamaan onnea vaaleanpunaisessa kassissa ja fasepäivitystä. Olla vain ja nauttia.
Kun ahdistus, monine kasvoineen tulee, jaksat sen helpommin kun olet antanut itsesi hetken levätä, mielesi rauhoittua. Sisäiset jännitteet herpaantuu hetkeksi ja tuokion saattoi hengittää. Voi kunpa onnellisuus olisi kuin ahdistus, lisääntyisi kun sitä ruokkii. Valtaisi ajatukset ja mielentilan. Kuplisi sisimmässä eikä kalvaisi luita.
Entä jos sittenkin, voisinko ajatella että… tämä on tämä hetki, tämä tunne. Ei kait sitä kuole tunteisiin, vaikka sanotaan että on olemassa särkyneen sydämen syndrooma. Jospa tämä onkin se hetki jolloin toivo hiljaa valuu sisimpään, lepo ja rauha tulevat kylään. ilo ja riemu saavuttaa. Kireys väistyy, tuntee kuinka ilma virtaaa sisään ja ulos antaen toivoa siitä että elämä jatkuu. Monta kertaa on tullut tilanne jolloin ajatellut ettei tästä enää nouse, ei selviä. Ja kuitenkin, tässä olen. Mun onnellinen olotila on just nyt ja tässä, pikkukoti, vatsassa ruokaa, lämmin viltti ympärillä. Voin toki jäädä kuuntelemaan tinnitusta joka on viisi vuotta soinut korvissani, katsoa pankkitiliäni, miettiä tulevia epäonnistumisia, jälleen vääriä sanoja tai valintoja, murheen mustaamia öitä…voin valita. Valitsen nyt ja tässä hetkessä olla edes hetken onnellinen, nähdä auringonvalon, vaikka olisi kylmä tuuli. Ehkäpä oikein keitän kahvit ja annan itselleni aikaa juoda sen kahvin niin että juon sen, tuntien ja maistaen.
Aina ei voi valita, aina ei ole aikaa. Kun kaikki kaatuu ja todelliset elämän aallot käy yli, silloin ei voi valita olla onnellinen. Voi vain katsoa että pysyy pinnalla ja henki kulkee. Mutta se pienikin hetki kun on mahdollista valita, ajattelin käyttää valinta kortin näin. En taida enää uskoa sadun uljaaseen prinssiin joka karauttaa valkoisella ratsulla tai mersulla tuohon oven taka ja pelasta mua elämän lohikäärmeiltä. En taida uskoa lottovoitoon, etenkään kun en lottoa. Haluan kuitenkin vaeltaa mielikuvissa satujen maailmaan, maalata tauluja, kirjoittaa ajatuksia. Niissä hetkissä olen onnellinen. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, joten etsin onnellisuutta itsestäni ja kun se kevyesti koskettaa, teen tilaa ja pyydän oikein jäämään hetkesi, niinkuin olen tehnyt mun peloillekin. Tunteille on tilaa. Voin elää tuntien, mutta mun ei tarvi elää tunteiden kautta.
