Sudenpentujen käsikirja

Sudenpentujen käsikirja syntymälahjaksi

Vaan eipä tullut ei. Ei ollut elämisenohjeita täynnä olevaa opusta, ei neuvonantajaa. Ei suunnannäyttäjää eikä käyttäymistieteitä. Piti vaan sukeltaa ulos maailmaa ja heittäytyä elämänvirtaan josta ei ymmärtänyt mitään.

Tuo ymmärtämättömyys on seurannut minua kaiken elinaikani. En koskaan ole ymmärtänyt miten käyttäytyä, olla. Olisi ollut helpompaa kun olisi ollut käsikirja. Joku josta katsoa neuvoa, ottaa oppia. Sellaisiksi myös vanhemmat luokitellaan joskus, käsikirjaksi elämän alkutaipaleelle. Kyllähän ne minulla oli, mutta kun satuin olemaan se vihoviimeinen. Heidän yhteinen viimeinkin viimeinen.

Kyllähän se isä minut myi kun olin vauva. Ei se ole vain tarina. Tuli kotiin päissään ja rahaa taskussa, äidin sitä ihmetellessä kertoi myyneensä minut. Eivät he ostajat olisi välttämättä mitään helmeä olisi saanut, mutta jos mun käsikirja olikin siellä. Äiti sitten kaupan perui ja jäin nurkkiin notkumaan.

Miettiessäni taannoin kirjoitustani, ne hajoitti mun hiekkalaatikon, ymmärsin jotakin itsestäni. Ulkopuolisuuden tunteeesta. Juureton ja vailla käsikirjaa. Ei kait se kenenkään syy ole. Ei tämä ajatusmaailmani syyttele ketään, muita kuin itseäni. Miksi yleensä ottaen edes synnyin. Kun en kumminkaan mihinkään ole oikein ikinä sopinut ja kuulunut.

Se vastaus olisi mahdollisesti siinä sudenpentujen käsikirjassa. Mikä minun paikkani on, miten selviän kun iskee tukala tilanne. Majan lattia pettää, katto romahtaa. Elämän liekki hiipuu. Miten oppia selviämään yksin elämänsä erämaassa. Miten tulkita toiset niin että kuin kameleolontti vai mikä se on niin vaihtaisin väriä tilaisuuden tullen. Mukautuisin, sopeutuisin, olisin kuin muutkin. Miksi pitäisi olla kuin muut. Eihän ne muutkaan ole kuin muut vaan ovat niinkuin ovat. Onkohan jotenkin labyrintti mun pääni. Omat sokkeloni jotenkin tiedän, mutta ei siellä ajatuksen poluilla ole helppo mua seurata. Kun olen ikäni koettanut luoda käsikirjaa niin siihen on sekoittunut jo liian monta neuvoa miten selvitä elämässä.

Olisiko käsikirjasta apua ollutkaan. Luetun ymmärtäminen on ollut aina haasteellista. Ohjeiden sisäistäminen vaikeaa. Asia tarvinnut näyttää kuin matkijalinnulle monta kertaa. Kyllä minä teen kunhan opin. Jokin oppismisvaikeus on todettu jo muutamia vuosia. Varmaan jokin nk autisminkirjo eli neuropsykan ongelmatkin löytyisi. Koska lapsillani on ja sehän on perinnöllistä, joten mistä muualta kuin multa. Muut saa toisenlaisia perintötekijötä. Toki, taiteellisuus on myös onneksi periytynyt. Vaikea oikeastaan lokeroidakaan itseään mihinkään kun ei tiedä mihin kuuluu. Mikä lokero, onko lokeroa edes keksitty vielä.

Joku kirjoitti koulussa kiiltokuvavihkooni runon. Eeva se on kuin pikkuinen enkeli, joka navetan vintillä lenteli. Sikoja hännästä nakkeli ja lehmien kanssa tappeli.

Jospa se minne isä mut myi olikin se koti johon olisin kuulunut. Eihän Jumala tee vahinkoja, ei ole sattumia. Silti mietin joskus. Jos olisi saanut mennä possujen kanssa aamusella hippasille, olisin juossut pellon laidalla hengitellen heinän tuoksua. Kaikkea muutakin maalla olevaa hajua, ei ne ole mua koskaan haitannut. Sujuvat tanssiaskeleet olisikin löytynyt kontiot jalassa mutaliejusta. Olejenkorsi suussani olisin muistuttanut rotulehmää. Kanat olisivat arvostaneet laulutaitoani. Yön pimeinä tunteita olisin katsellut taivaan tähtiä ja taitaisinko ne laskea, en. En olisi kaivannut käsikirjaa kun olisin ollut omieni joukossa, mielikuvitukseni laukatessa mitä hurjempiin seikkailuihin.

En olisi kaivannut käsikirjaa. Nyt kuuskymppisenä istun ja ihmettelen elämääni. Miksi en ole niinkuin muut. Eräs asiakkaamme sanoi, olen kuulemma erikoinen, en kokenut negatiivisena. Ja kait olenkin, mikä matka mun pitää vielä kulkea että löydän sen ja hyväksyn. Ettei vika aina olekaan minussa ja siinä etten osaa mukautua, muovutua, muuttua. Sitten kun muutut sellaiseksi, tällaiseksi, tuollaiseksi, olen usein elämässäni kuullut. Kunhan muutun niin olen ok. Enhän niin monenmoiseksi pysty. En ole muovailuvahaa. Eikä mun tarvi muuttua, ei sunkaan. Eläämän käsikirja on meen sisällä. Kuunnellaan sitä, itseä. Ulkopuoliset oppaat saavat jäädä. Miksi en ole kuin muut, en tiedä. Enkä ehkä koskaan saa vastausta. Mutta eihän ne muutkaan ole kuin minä. Eikä toistensa kopioita. Jos he ei uskallakkaan lukea omaa sudenpentujen käsikirjaa, ohjeita ja neuvoja. Hyväksi havaittuja kikka kolmosia. Oman elämän MacGyvereitä joilla on ihmetraktori matti.

Sisäinen sudenpentujen käsikirja, otetaan se käyttöön. Aloitetaan elämään omaa elämää. Kääriliinoissa kun ei ole taskuja. Ei muovata muita, ei kait se oma tapa olla ja elää ole välttämättä toiselle oikea, mutta mulle se on parasta mitä voin itselleni tehdä. Elää omaa elämääni. En pysty olemaan kuin muut, tekemään kuin muut. Voin tehdä itselleni palveluksen ja lakata yrittämästä. Miten tehdä oksista lautan joka kestää. Luottamalla että elämä kantaa ja osaat tehdä just sun lautan jolla kulkea.En suinkaan tarkoita että kaikki ulkoapäin tuleva olisi huonoa ja väärää. Jos liian montaa lautanrakentajaa kuuntelee voi käydä niin että pukinojan pikku lankkulautasta koettaa tehdä valtamerialusta ja se ei vaan toimi. Ei lautta valtamerellä eikä valtamerialus pukinojalla. Näillä mennään mitä annettu on.