Sitkeää sitku elämää

Mitenkä sitä aina sortuu ajatukseen sitku…sitku. Odottaa jotakin odottamatonta. Odottaa, vaikkei edes tiedä mitä odottaa ja siirtää odotuksen ajatuksen sitku, koska se tuntuu helpommalta. On jotakin muka konkreettista.

Viime talven odotin töihin paluuta, sitä ennen lomaa, sitä ennen ihmettä, sitä ennen soittoa, treffejä, tuntemista, töitä, lapsia, vapaata, arkea, juhlaa… mitä vaan kunhan ruokin odotusta itsessäni. On niin tuttua odottaa ja pettyä. Odottaa ja kääntää kurssi johonkin muualle joka voisi palkita odotuksen.

Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee, mutta ihan näin lahjakkaaksi en kaipaa. Saario saa soutaa Atlannin yli ja kiertää hornin, kaikki kunnia hänelle. Huikeaa suoritusta, menoa, itsensä haastamista. kaikkea. Loimijoen ylitys lemmensillalla on riittävä, en kaipaa edes heikoille jäille testaamaan onneani. Miten rohkeasti Vampulan suurcityssä lapsuus/nuoruusajan ystäväni kanssa ylitettiin joki kevät jäillä. Ei pelottanut, tahto päästä toiselle puolelle oli suurempi kuin pelko jään pettämisestä. Nykyään vaikka olisi kuinka vahva jää niin tuntuu että ei uskalla onneaan koettaa. Jos sattuu joku railo olemaan, kuten yleensä on, juuri siinä missä kuljen.

Meren, järven katselu on ollut aian mieluista, sen aallot on kun pauhaavat, no, laineetkin riittävät. Vaikka vesi paiskoisi päin kasvoja taivaalta ja maalta, ei haittaa…kunhan saan tehdä tämä rannalta. Turvalliselta maaperältä. En minä aaltoja pelkää, en kai myrskyäkään, olisi vain niin mukava olla joskus sivustakatsoja, eikä aina suoraan siinä myrskynsilmässä. Se lienee vaikuttanut sen että olen kova tyttö odottamaan. Ja kärsivällinenkin. Voi kunpa maailma mun odotukseni määrät tuntisi, vaan ei tunne, hyvä niin.

Olen siis luonut itselleni sitkumaan, sitku ja nyt tämä, lopultakin jotakin joka kestää. olen kuin isäni jolla oli aina lopuniän auto, unelma, jotain mikä on kaikki mitä on autolta toivonut. Kunnes karu totuus väärästä valinnasta olikin jälleen hetken todellisuutta. Voiko periä väärien valintojen tekemisen, olen perinyt varmaankin sen. En sinisiä silmiä, mustia hiuksia, hauskaa luonnetta, supliikkia ja sosiaalisesti onnistunutta luonnetta. Väärät valinnat, hetken lapsi, sitku elämä taisi tulla tähän mun pakettiin.

Miksi en siis muuta kompassin suuntaa ja määrittele itseäni uudelleen. Koska olen itselleni tuttu ja turvallinen versio jo. Ikää mittarissa riittävästi, voin siis siirtyä ajatuksissani sitku oon eläkkeellä. Nyt olen töissä, vuosi sitten täysin mahdoton ajatus. Olenko kiitollinen, kyllä, mutta samalla huomaan olevani odottamassa jotakin. En edes tiedä mitä. Lottovoittoa, en usko. Elämän täyttävää rakkautta, siihenkään en usko. Sitku tämä talvi, sitku joulu, sitku lapset, sitku se tämä tuo ne…

En siis osaa muuttaa sitkumutkuelämääni ja lakata odottamasta. Voin kääntää tämän minun elämäkseni. Voimavarakseni, jaksan vieläkin uskoa ihmisen vilpittömyyteen, uskoa rakkauteen, tuhkimon tanssiaisiin. Uskoa että huominen tulee, uskoa että elämä kantaa. Prinssi valkealla ratsulla ei ehkä karauta läpi vaarojen pelastamaan mua, mutta vois se tulla toimivalla autolla ja kantaa kortensa kekoon. Eikä vie mua kierrokselle elämän huvipuistoon joka on täynnä elämyksiä, kokemuksia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ihan joku karuselli riittää, siis karuselli, ei karu selli. Toisaalta, riittää ihan kun hetken veden pinta olisi peilityyni, rauhallinen jotta jaksaa näillä elon aallokoilla souttaa.

Miten kaipaankaan Melliläjärven tyventä aamua, viileää vettä, rauhassa astelua kylmän veden syliin. Keskittyen vain hengittämiseen, sopeutumiseen. Ympärillä vain syvä hiljaisuus ja rauha. Hiljaistahan minulla pääsääntöisesti on kun en kuule kunnolla, olen jo tottunut. Tinnitus kyllä hoitaa soittopuolen. Mutta paljon mitä en kuule. Rauhan ja hiljaisuuden kuulen. Veteen mennessä en ajattelut että sitku nousen tai odottanut kenenkään tulevan jakamaan aamun rauhaa. Oli vain se hetki. Opin paljon siltä järveltä. Nyt siis odotan kevättä ja sitä että pääsen järvelle. Avanto ei ole mun juttu, siellä liian monta muuta samaan aikaan. Odotan siis jälleen ja kuitenkin. Mutta, rauhallisin mielin kevättä. Jäiden lähtöä. Sitku jäät lähtevät ja pääsen veteen.

Voinkin kääntää sitku elämäni ja odottamiseni voimavaraksi. On hyvä odottaa, jäädä odottamaan. Hyvä muistella, muistella kuinka elämä kantoi läpi viime vuoden. Ei jättänyt kesken matkan. Hyvähän tämä on sittenkin olla hetken lapsi koska kahta ei voi elää. Eilistä ja huomista. On vain tämä hetki ja päivän matkan kerrallaan.

Sitku tai jos. Jos sana voisi pitää sisällään ajatuksen tulevaisuus ja toivo. Jos sanon jos, se ei tarkoita sitä ettei se voisi tapahtua. Jos Jumala suo ja eletään ei ole negatiivinen. Jos ensi kevät koittaa kohdalleni on täynnä toivoa. Kevät, valo voittaa hiljalleen pimeyden. Musta maa alkaa nostamaan versojaan. Lehdet ojentavat oksiaan kohti valoa, aurinkoa. Linnut avaavat ääntään kevään sirkutukseen. Kaikki tuntuu alkavan jälleen uudelleen ja se mikä on ollut, on menneen talven lunta.

Eli sovittelen sujuvasti sitkut ja jossit. Sitku ei olekaan paha sana. Mitä sitten jos ei olisi sitku elämää, olisinko ehkä mutku tai jotain. Kun kaikki ajallinen mahdollisuus on viety ja aikaa ei ole sitku elämään voi siitä luopua. Siihen asti armahdan itseni elämään sitkuelämää. Jos vaikka jotakin kivaa tapahtuu sitku sen aika on.