Mitenkä sitä aina sortuu ajatukseen sitku…sitku. Odottaa jotakin odottamatonta. Odottaa, vaikkei edes tiedä mitä odottaa ja siirtää odotuksen ajatuksen sitku, koska se tuntuu helpommalta. On jotakin muka konkreettista. Viime talven odotin töihin paluuta, sitä ennen lomaa, sitä ennen ihmettä, sitä ennen soittoa, treffejä, tuntemista, töitä, lapsia, vapaata, arkea, juhlaa… mitä vaan kunhan ruokin odotusta itsessäni. On niin tuttua odottaa ja pettyä. Odottaa ja kääntää kurssi johonkin muualle joka voisi palkita odotuksen. Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee, mutta ihan näin lahjakkaaksi en kaipaa. Saario saa soutaa Atlannin yli ja kiertää hornin, kaikki kunnia hänelle. Huikeaa suoritusta, menoa, itsensä haastamista. kaikkea. Loimijoen ylitys lemmensillalla on riittävä, en kaipaa edes heikoille jäille…