Sain valkoisen puhtaan paperin. Uuden, vailla tahroja. Asetin maalaustelineelle, ihailin sen kauneutta, puhtautta. Kuinka voikaan olla niin tahraton. Hivelin hiljaa paperin pintaa. Se oli hieman karkean rosoinen, lämmin. Tuntui elävältä käden sivellessä paperin pintaa. Tunnustelin mitä haluan, mitä värejä otan. En mieti mitä haluan näyttää, en mieti mitä joku haluasi nähdä minun käden jäljessä. Mietin vain että tämä on minulle nyt annettu ja on aika antaa värien tanssia. Aloitan mustalla, taiteilijat eivät käytä mustaa. Väärin, kyllä käyttävät. Annan mustan peittää kaiken valkoisen. Kastelen hieman. Elämässä saa käyttää sekatekniikkaa. Pastellia, vettä, akvarllia, öljyä, liitua…mitä vain sattuu olemaan. Mustan eri sävyjä kiivaasti viskon paperille. Laajoin vedoin kaikki elämäni pettymykset, väärät valinnat, menneet…

Hajotti, hävitti. Vai oliko edes koko hiekkalaatikkoa. Toivoin vain että olisi ollut, sillä olisin halunnut vain leikkiä. Leikkiä, tehdä hiekkakakkuja, Lämmintä hiekkaa, johon upottaa varpaat kesäisenä päivänä. Olisin vain halunnut leikkiä. Keinua laatikon lähellä ja katsella kuinka kimaltelee auringonsäteissä hieno hiekka. Olisin halunnut tehdä leikkiautoilla tien… olisin halunnut vain leikkiä. Ne hajotti mun hiekkalaatikon. Muistot johonkin kauas, ajatukseen, lapsuuteen. Kyyneleet tulevat hiljaa silmäkulmaan. Muistan, olisin halunnut vain leikkiä. Haukata välillä pehmeää, valkoista ranskanleipää jossa kerros voita päällä. Kuinka se olisikin maistunut. Kesken leikin. Jotenkin ajatuksissani katoaa hiekkalaatikko. Ei ollut mahdollisuutta leikkiä. Ei ollut lapsen elämässä leikille aikaa. Muistoissani tuijotin märkää santaa, loppuun sotkettua laatikkoa, ei kovinkaan paljon hiekkaa jäljellä. Puhumatta…