Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi

Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Juoksinhan minä. Jalkoja oli ainakin seitsemän paria alla kun mennä viipotin. Paikasta toiseen ja kolmanteen. On ollut aina kiire, kiire jonnekin. Pienestä pitäen olen juossut, on ollut kiire. Vai olinko vain Vilkas ja ahne elämälle. Utelias ja kiinnostunut paljosta. Viisas, en kovinkaan usein kai ole ollut. Tai olen, kaukaa Viisas, siihen miten olisi pitänyt juoksuun varustautua. Unelias, olen tullut vanhemmiten uniseksi, voi miten mua voikin väsyttää usein, mutta paljon. Nuhanenä kait allergia aikaan ja talven kausiflunssat ei mua kierrä kaukaa. Jörö, toinen nimeni, vaikka tahtoisin olla ujo. Ujoa ei minusta ole tullut, ihmisarka ja epäileväinen kyllä. Ujo ei kuitenkaan.

Jäinkö Lumikiksi sadun alkusivuille. Vai lasiarkkuun, koska ei se prinssi tullutkaan. Ei vaikkei luvannutkaan. Sitä vain odotti että joku tulisi ja pysäyttäisi. Teksi taikojaan ja muuttuisin tuhkimoksi kurpitsassa. Niin kauaa en olisi malttanut odottaa että vaunuiksi olisi kurpitsa muuttunut. Vai olisinko. Onko se kuitenkin joku joka on asettanut malttamattomuuden (sanahirviö) viitan mun ylle. Minkälainen Belle olisinkaan ollut jos olisi tilaisuus tullut. Lempisatuni, Kaunotar ja Hirviö. Automaattisesti ajattelen olevani hirviönä onnistuneempi. Karun ulkomuodon sisällä sykkii väärin ymmärretty sydän, niin paljon vääriä valintoja tehnyt mieli. Aaarrghhhh, voisin huutaa tornin yksinäisyydessä katkeruuttani. Dramaattisesti näen viimeisen terälehden putoavan elämän tiimalasissa. Ryminällä kaatuisin ja jälleen sadun taikaa, heräisin kun joku minua aidosti rakastaisi. Mitenkä ne sadut päättyykin niin onnellisesti aina. Happy End ja kyynelkanvat auki.

Taannoin sain olla katsomassa Disney on Ice. Sain joululahjaksi tyttäreltäni, hän tuli mukaan, tiesi etten yksi kykene. Tapahtumasta on muutama vuosi jo. Miten nautin, nautin joka hetkestä kun unelmani sadut alkoivat elää. Luistelu on ollut joskus iso intohimo. Rakastin luistella-kin. Kuvittelin olevani suuri ballerina jäällä. Luistimet kevyesti lipuivat kimmeltävällä pinnalla, totuus tarua ihmeellisempää. Tokko edes kolattu lunta ja jää rosoinen, mutta muistot- oi muistot…. Pimeässä jossa kukaan ei minua näe. Lauloin nälkämaan laulua ja sellaista vanhaa hevoslaulua. Jo vanha nyt on, tää ratsuni mun. Se kanssani mun jakoi onnen, taistelun. Se ruohikot tuntee ja kaivot mistä juo. Preerian halki mun aina tuo…. Jotakin tuonnepäin se meni. Lauloin ja luistelin. Ylipitkä kaulahuivi siivitti menoani. Värejä oli paljon. Punaisen hehkuvaa, oranssin tulta, keltaista polttava. Tuo huivi oli minulle rakas. En haaveillut sadun prinssistä joka tulee ja luistelee kanassani taivaisiin. En siitä joka heittää ilmaan ja unohtaa ottaa kiinni. Niitä kuitenkin on elämään mahtunut, surullisen monta. Haaveilin kuinka yksin hyppään ilmaan, kirpeä pakkanen nostaa minua ja antaa voimaa. Teen piruetin ja vaa an. Kumarran ja kiitän. Kunpa saisi itsensä takasin tuohon aikaan. Kylmä kipristi ja nälkä kurnusi. Ääniä oli siis olemassa muutakin kuin lauluni. Olin onnellinen, kunnes oli palattava kotiin.

Sukelsin kesällä, halusin upottaa aina pääni veden pinnan alle. En hukkuakseni, vaan löytääkseni helmen. Mutaisen joen pohjassa korkeintaan näkinkengät loisti olemassa olollaan. Nappasin mukaani ja puhdistin aarteen. Kauniit värit tanssivat sen helmiäisessä pinnassa. Uudestaan veteen. Jokus kun pääsi puhtaan veden äärelle, olisin vain uinut, sukeltanut ja uinut. Minkä maisterin maailma minussa menettikään. Miksi ihmeessä haluan sukeltaa. No, sukeltaminen on jo jäänyt, mutta pää veden pinnan alla on hyvä olla. Miksiköhän en koskaan ole keksinyt harrastaa laitesukellusta. Siksi varmaankin että olen kuitenkin viihtynyt aina rantavedessä. Uinut rannan suuntaisesti. En ole tuntenut halua lähteä syvempiin vesiin. En ole luottanut omaan kykyyni nousta pintaan ja pelastajaa ei vaan ole näkynyt ikinä. Ajattelinko niin, ajattelin varmaan jo silloinkin. Ei minua kukaan pelastaisi. Menin kuitenkin koska vesi, vesi rauhoitti levottoman juoksun. Arielin taika ei koskaan saanut minua kiinni. En olisi uskaltanut uida syviin vesiin ja ja antaa unelmille siiipiä.

Merenneidot oli viehättäviä, kunnes katsoin elokuvan jossa ne houkutteli merimiehiä kuolemaan. Ei, se ei siis ollut toiveammatti. Olin jossain lastennäytelmässä aikanani Vilkas. Vilkas vain oli vilkas. Ei puhunut, ei osannut puhua. Olikohan rooli siksi minulle kun ei puhunut. Olin kerrankin hiljaa. Olen aina tykännyt näyttelemisestä. Mennä johonkin rooliin, roolin taas. Esittää muuta kuin olen. Sitähän koko elämä on ollut, esittää muuta kuin olen. Vai onko. Onko sittenkin niin että kaikkea sitä mitä olen ollut on minussa vähän. Jokin hetki vain nostanut päätään johonkin rooliin. Toiveammattiin.

Missä on satu jossa elää onnellisena maatilan, pienen maatilan emäntänä. Tenavia ja peltotöitä. Navetta ja askareet. En ajattele harhoissa että se olisi vain unelmaa. Rakastan peltoja-kin. Peltoja kaikissa olomuodoissa. Mustaa ja kuraista. Viljavaa ja vaaleaa. Pellossa on jotakin enemmän rauhoittavaa kuin vedessä. Peltoon ei voi hukkua. pellolla voi haaveilla ja tuntea tuulen pyyhkivän huolet pois. En mikään elovena tyttö haluaisi olla. Kuraiset saappaat ennemmin ja liina päässä. Rakastan satuja, mielikuvitusta. Siivet haaveille ja hölmöille unelmille. Kovinkaan usein mun saduissa ei ole loppua että prinssi pelastaa. Ei siksi että suudelmat olisi ällöä tai jotain ikävää. Sammakoita enemmän pyörinyt piireissä kyllä, enkä todellakaan pussaile sammakoita, se olisi ällöä. En haluaisi olla linnanneito. Tahtoisin olla Peter Pan ja lentää mikämikä maahan. Kadonneiden lapsien saarelle ja herättää Helinäkeijun taikapölyineen tämän maailman ihmisille. Jokaisessa meissä asuu se pieni lapsi. Kunpa se löytyisi, koska tämä matka on elämän mittainen, yhden elämän mittainen, vauvasta vaariin tai lyhyempi. Kunpa olisikin Helinäkeijun pölyä, taikaa tämän maailman lapsille edes. Taikaa satuihin ja toivoon. Keijupölyä aikuisille jotka ovat unohtaneet kertoa satuja lapsille, satuja jotka osaa erottaa isompana todellisuudesta. Satujen maailma on olemassa vain jos sitä ruokitaan, satu ei ketään satuta. Satu voi voi vedä lapsen jonnekin jota ei olemassa mutta jonka voi kuvitella olemassa. Voisi varjeltua ainaisesta haavemaan etsinnästä elävässä elämässä.

Voihan seitsemän kääpiötä jotka laulaa…ain laulain työtäs tee… Lumikki odottaa ruokapata valmiina. Ensin pesulle ja sitten syömään. Kiitos ja levolle. Hattu pois päästä ja kumarrus. Iloisesti Lumikki niiaa ja kiittää kiitoksesta, tiskialtaan äärellä laulaa hyräillen tyytyväisenä siihen mitä on. Elämän peruskauraa.