Oksia ja Oivalluksia

Sudenpentujen käsikirja syntymälahjaksi Vaan eipä tullut ei. Ei ollut elämisenohjeita täynnä olevaa opusta, ei neuvonantajaa. Ei suunnannäyttäjää eikä käyttäymistieteitä. Piti vaan sukeltaa ulos maailmaa ja heittäytyä elämänvirtaan josta ei ymmärtänyt mitään. Tuo ymmärtämättömyys on seurannut minua kaiken elinaikani. En koskaan ole ymmärtänyt miten käyttäytyä, olla. Olisi ollut helpompaa kun olisi ollut käsikirja. Joku josta katsoa neuvoa, ottaa oppia. Sellaisiksi myös vanhemmat luokitellaan joskus, käsikirjaksi elämän alkutaipaleelle. Kyllähän ne minulla oli, mutta kun satuin olemaan se vihoviimeinen. Heidän yhteinen viimeinkin viimeinen. Kyllähän se isä minut myi kun olin vauva. Ei se ole vain tarina. Tuli kotiin päissään ja rahaa taskussa, äidin sitä ihmetellessä kertoi myyneensä minut. Eivät he ostajat olisi välttämättä…

Sain valkoisen puhtaan paperin. Uuden, vailla tahroja. Asetin maalaustelineelle, ihailin sen kauneutta, puhtautta. Kuinka voikaan olla niin tahraton. Hivelin hiljaa paperin pintaa. Se oli hieman karkean rosoinen, lämmin. Tuntui elävältä käden sivellessä paperin pintaa. Tunnustelin mitä haluan, mitä värejä otan. En mieti mitä haluan näyttää, en mieti mitä joku haluasi nähdä minun käden jäljessä. Mietin vain että tämä on minulle nyt annettu ja on aika antaa värien tanssia. Aloitan mustalla, taiteilijat eivät käytä mustaa. Väärin, kyllä käyttävät. Annan mustan peittää kaiken valkoisen. Kastelen hieman. Elämässä saa käyttää sekatekniikkaa. Pastellia, vettä, akvarllia, öljyä, liitua…mitä vain sattuu olemaan. Mustan eri sävyjä kiivaasti viskon paperille. Laajoin vedoin kaikki elämäni pettymykset, väärät valinnat, menneet…

Hajotti, hävitti. Vai oliko edes koko hiekkalaatikkoa. Toivoin vain että olisi ollut, sillä olisin halunnut vain leikkiä. Leikkiä, tehdä hiekkakakkuja, Lämmintä hiekkaa, johon upottaa varpaat kesäisenä päivänä. Olisin vain halunnut leikkiä. Keinua laatikon lähellä ja katsella kuinka kimaltelee auringonsäteissä hieno hiekka. Olisin halunnut tehdä leikkiautoilla tien… olisin halunnut vain leikkiä. Ne hajotti mun hiekkalaatikon. Muistot johonkin kauas, ajatukseen, lapsuuteen. Kyyneleet tulevat hiljaa silmäkulmaan. Muistan, olisin halunnut vain leikkiä. Haukata välillä pehmeää, valkoista ranskanleipää jossa kerros voita päällä. Kuinka se olisikin maistunut. Kesken leikin. Jotenkin ajatuksissani katoaa hiekkalaatikko. Ei ollut mahdollisuutta leikkiä. Ei ollut lapsen elämässä leikille aikaa. Muistoissani tuijotin märkää santaa, loppuun sotkettua laatikkoa, ei kovinkaan paljon hiekkaa jäljellä. Puhumatta…

Mitenkä sitä aina sortuu ajatukseen sitku…sitku. Odottaa jotakin odottamatonta. Odottaa, vaikkei edes tiedä mitä odottaa ja siirtää odotuksen ajatuksen sitku, koska se tuntuu helpommalta. On jotakin muka konkreettista. Viime talven odotin töihin paluuta, sitä ennen lomaa, sitä ennen ihmettä, sitä ennen soittoa, treffejä, tuntemista, töitä, lapsia, vapaata, arkea, juhlaa… mitä vaan kunhan ruokin odotusta itsessäni. On niin tuttua odottaa ja pettyä. Odottaa ja kääntää kurssi johonkin muualle joka voisi palkita odotuksen. Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee, mutta ihan näin lahjakkaaksi en kaipaa. Saario saa soutaa Atlannin yli ja kiertää hornin, kaikki kunnia hänelle. Huikeaa suoritusta, menoa, itsensä haastamista. kaikkea. Loimijoen ylitys lemmensillalla on riittävä, en kaipaa edes heikoille jäille…

Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Juoksinhan minä. Jalkoja oli ainakin seitsemän paria alla kun mennä viipotin. Paikasta toiseen ja kolmanteen. On ollut aina kiire, kiire jonnekin. Pienestä pitäen olen juossut, on ollut kiire. Vai olinko vain Vilkas ja ahne elämälle. Utelias ja kiinnostunut paljosta. Viisas, en kovinkaan usein kai ole ollut. Tai olen, kaukaa Viisas, siihen miten olisi pitänyt juoksuun varustautua. Unelias, olen tullut vanhemmiten uniseksi, voi miten mua voikin väsyttää usein, mutta paljon. Nuhanenä kait allergia aikaan ja talven kausiflunssat ei mua kierrä kaukaa. Jörö, toinen nimeni, vaikka tahtoisin olla ujo. Ujoa ei minusta ole tullut, ihmisarka ja epäileväinen kyllä. Ujo ei kuitenkaan.

Kannattaako luovuttaa vai kannattaa. Kas siinäpä pulma. Kannattelenko itseäni sitkeästi, vai luovutanko kannatuksen vaikka tuolille. Omin voimin istuminenkin ajan myötä uuvuttaa. Kaikkea sitä miettiikin. Istuessa missä vain, luovutanko kannattelun. Luotanko vain itseeni ja omaan voimaani. Enkö vain osaa hellittää, rentoutua. Oletko koskaan miettinyt kuinka kireää ja voimille ottavaa istuminenkin on. Kun elämässä viritämme itsemme, lihaksemme, solumme, verenkierron, kaiken mikä meissä on ylivirittyneeseen tilaan onkin hankala ajatella elämisen sietämätöntä keveyttä. Mennessämme nukkumaan, olemmeko rentoja. Hengitämmekö tyyneyttä vai olemmeko täynnä menneen ja tulevan murheita, Mieli saattaa käydä vielä kierroksilla. Odotammeko odottamatonta. Pelkäämmekö pelottomuutta. Myös hyviä ja ihania asioita voi jännittää, jopa pelätä. Emmehän tiedä kestääkö tuo hyvä mikä on tulossa. Osaanko vastaanottaa,…

Olen haaveitteni valkoinen lintu. Sulava liikkeinen, kaunis ja puhdas. Miten sitä kaipaakaan haavemaataan. Maata jonne ketään muu ei niitä avaimia omista. Miksi aikuisena pitäisi lopettaa haaveilu. Usko itseen ja omiin kykyihin. Mihin ne matkalla jäävät. Miten unelmissaan voi pukea itsensä prinsessan vaatteisiin, tanssia tuhkimona koko yön. Ja kun ei kerro kellekään niin ei joudu noloon tilanteeseen. Eihän se nyt kuusikymppisen jo eletyn elämän jäljet iholla sovi tanssia yöllä paljasjaloin. Vieläpä ilman lasikenkää. Kuinka sitä voikin leijailla. Tuntea pehmeän silkkisen kankaan iholla. Kuu heijastelee helmiäisiä kankaalla. Tanssii tuhansin timantein. Yö on kaunis. Jalat nousevat kepeästi, yön kostea nurmi vain tuntuu lämpimältä jaloilla. Keinun ja keinun.