Missä on minun kirkasvetinen lampeni. Tyyni ja rauhallinen. Ei syvä, riittävä että voisin vähän turvallisesti uida. Linnunmaitoa, lämmintä ja lempeää. Kuitenkin virkistävää saisi olla, ripaus, vain ripaus yllätystä. Pohjan melkein voisi nähdä ettei kukaan vie mukanaan. Taivas yllä olisi sininen, korkealla, avara tila hengittää. Olisi hyvä.
Myrsky jos uhkaisi, tulisi varoitus ensin, pilvet tumman harmaat hiljaa lipuisi ja varottaisi. Tuvan lämpöön ehtii kipaista. Ei olisi mikään olkimaja joka tuulen tullessa lentäisi taivaan tuuliin. Ei suuren suuri ettei itseään etsiä tarvisi. Vankka ja varma. Luotettava. Siinä takkatulen lämmössä voisi vain kuunnella ja katsella, ihailla ohimenevää myrskyä. Kaikki olisi helppoa ja selkeää. Mietintämyssyä en omistaisi.
Kyllä minä sen myrskyn katselin ja tuntisin viileyden. Jopa sen tuhon voiman, mutta pitääkö aina olla siinä myrskynsilmässä olkimajassa. Ihana lampi olisikin muuttunut pauhaavaksi koskeksi ja kaarnan palana menisi virran mukana tietämättä missä alajuoksun kohta on. Odottaisin vain mihin murskaannun tai ajaudun.
En kaipaa viikkarin kannelle katselemaan ohi lipuvia saaria. Joku siellä huiviaan heiluttaa ja olen innoissani siitä, että joku minut huomaa, muutaman kymmenen muun joukosta. Onhan se niin että juuri minulle vilkuttaa, haluaa toivottaa hyvää matkaa. Haluaa ilahduttaa juuri minua. Innoissani saamasta huomiosta jostain ohi lipuvalta saarelta heilutan ja heilutan. Jokin leijailee ohi silmissäni, onko se nenäliina, joltain jotakin pientä ja huomaamatonta lähtenyt pois.
Kiinnitän kaiken huomioni siihen, jotakin pientä… huomattava se on. Jos se on kuitenkin jotakin jonka haluaa takaisin tai onko jokin jolla ei muulle merkitystä, mutta voisin vielä käyttää. Unohdan vilkuttajan ja kaikki huomio latautuu ohikiitävän, voihan se olla käytetty nenäliinakin, lautasliina johon on pyyhitty suupielet. Mitä vain elämää suurempaa. Kurotan, kurotan vielä hiukan. jos saisin edes pienen osan jostain onnesta, jostain jonka joku on syönyt, mitä vain. Vielä vähän ja nousen kaiteelle jotta yllän. En kuule jos joku lähelläni koettaa varoittaa, huudot muuttuvat hiljaisiksi kuiskauksiksi. Tuulen jatkuva humina korvissa taivutan vielä. ilmalennon aikanakin yritän vain kiinni siitä mikä on jo mennyt.
Putoan johonkin syvyyteen. En osaa sukeltaa. Keuhkot tuntuvat halkeavan, silmät sumenevat. Suolainen merivesikö se siinä vai kyyneleet. En taaskaan, vaikka yritin. Yritin ohi kaiken järkevän. pelastustoimet käyntiin, ylös pinnalle ja helpotuksen huokauksia ympäriltä. Hengittää, ei vaurioita, ei sisäistä verenvuotoa, ei tarvetta elvyttää. Ei mitään. Kaikki minussa huutaa vastaan, ettekö näe, tulin mahaplätsin, mahalleni.
Minua sattuu, sydän, mieli ja kaikki minussa hajoaa häpeästä. En edes nenäliinaa tuulessa saa kiinni. Mahalleni putosin. Se sattui, jatkuva epäonnistuminen sattui. Siihen rannalle jään. Heilutan itse ohimeneville. Jos oisin tyytynyt heiluttamaan enkä olisi tavoitellut tuulen mukana kulkevaa; syvänmeren sukellus olisi jäänyt väliin. Voisin istua ja nauttia ohimenevästä hetkestä.
Nyt istun mahaplästin jälkeen sisin rikkinäisenä. Syljen jotain meriheiniä mitkä on jäänyt suuhuni kiinni apua huutaessa. En edes tiedä halusinko pelastusta, en tiedä halusinko jälleen häpeää. Ei minulla ollut taitoa, ei välineitä syvänmeren sukellukseen. Enkä edes pitäisi siitä. Liian paljon vettä ympärillä vain pelottaisi. Meren syvyys ja armottomuus. Kerrankin koen olevani pieni. Peloissani olen aina, pieni en kait milloinkaan. Suureksi syntynyt, vain ulkoisilta mitoiltani.
Pikkuinen vene olisi minulle oivampi kulkuväline, joen uomaa lipuisin. Mitään haittaa vaikka sameaa olisi vesi, makoilisin veneen pohjalla poutapilviä katsellen.
Ai miten onkaan kivan leppeä ilma. Poutapilviä, onhan siellä jokin tummempikin, mutta eihän taas voi nousta myrskyä. Ei taas. Pilvet on niin mukavan muotoisia, tuossa on kuin koira, tuo näyttää linnulta, tuo linnalta vähintään. Olisinpa tuolla pilvien päällä. Lipusin jokimaiseman ohi.
Tuo näyttää simpukalta, ihan selkeä simpukka. Hetken rauha meni, innostun. Simpukka ja simpukan sisällä helmi. Niinhän se on. Nyt sen keksin. Nyt tiedän. Miksi en ennen. Tämä se on. Nyt nyt nyt huutaa kaikki minussa. Voi miten neroa. Innoissani nousen istumaan paatin reunalle, luottaen itseeni ja omiin kykyihin. Eihän tämä vene kaadu, tämä pysyy.
Olen yksin. Kukaan ei tätä horjuta ja heiluta. Olen yksin. Tämän täytyy olla turvallista. Aina kuunnellut muiden neuvoja, luulin niin, mutta nyt, viisaasti yksin. tämä homma toimii varmasti. Innoissani korjaan asentoa veneen laidalla ja katselin rantaheiniä. Onpas nekin kauniita, ihan kuin joku kukkakin olisi jossain joukossa. Varmasti näin sen.
Hetkeksi unohdan jokisimpukan, sen sisällä olevan helmen. Jään tavoittamaan katseellani sitä kukkaa. Oliko se keltainen, violetti. Minkä merkkinen. Korjaan jälleen asentoa ja juurikin niin. Selälleni veteen. Vene joka takuuvarmasti ei kaadu, kaatui. Sameaa vettä joka puolella. Ruskeaa.
En ehdi miettimään onko mutaista vai vain jokivedelle ominainen väri. Mietin vain mikä vetää pohjaan. Väärän kokoiset saappaat. En ole edes katsonut onko minulla oikean kokoiset saappaat. Kunhan on jotakin jalassa. Liian suuret nämä on. Ei täältä simpukoita löydy. Puhumattakaan helmistä.
Epätoivoinen yritys potkia saappaat pois jotka on liian suuret. Pois ennen kuin ne upottaa ja vie mukanaan johonkin josta ei ehkä olekaan paluuta. Olin niin yksin turvallisesti ja nyt kukaan ei huomaa että vene kaatui. Väsynyt potkiminen tuottaa tulosta. Valo vielä pilkistää. Valo joka on pilvien raosta tehnyt pienen heijasteen veden pintaan. Heijasteen jota seuraan ja nousen vielä pintaan.
Saappaani uppoavat, siinä meni. Siinä meni ne saappaat jotka itse olin ottanut. Ei ne minulle sopinut, olisi hukuttanut. Olen mutainen, märkä ja likainen. Vailla saappaita, simpukkaa ja helmeä. Kapuan liejuista reunaa pitkin rantaan. Istun ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Puhdistaako ne liejun.
Tuleepa ne kyyneleet lujaa. Peittää kasvot, valuu rinnuksille. Ei nämä olekaan omia kyyneleitä enää, taivas on revennyt ja itkee. Mistä tämä myrsky yllättäen tuli. Mietin tovin ja muistan harmaat pilvet taivaalla, kyllähän ne varoitti että kohta tuulee. Olin vain niin innoissani veneestä joka ei kaadu, isoista saappaista ja simpukan helmestä. En kuunnellut merkkejä, en seurannut muuta kuin omaa lujaa luottamusta siihen sanaan että nyt, nyt on se juttu.
Siinä liejuisena, jälleen pelastuneena, mietin miksi annan huomioni mennä johonkin joka pääsääntöisesti koettaa hukuttaa minut. Ympärillä olevat pienet sirkat, kärpäset, perhoset, heinät, korret ja kaislat, tuulen hellä hyminä rankkasateen keskellä kokoaa orkesterinsa valmiina soittoon.
Ei sieltä ehkä tule Bachin Airia, jos ei ihan Ismo Alankon Taiteilijaelämääkään… Soittavat Myrskyluodon Maijaa, kuulen sen ja toivo nousee.
Huomaan sateen puhdistaneen mudan pois
Vastaa