Kävellä peilin eteen ja miettiä missä ja kenessä vika. Siellähän se vastaus on. Joku tekee minua kohtaan väärin, minun mielestä. Ajatus on, että ottaisi peiliterapian avuksi. Katsoisi peiliin jo. Entä itse, katsonko. Näenkö vain keisarin uusissa vaatteissa. Tai jopa lainahöyhenissä. Miksi se onkin niin vaikea pukea itseni minuksi.
Selitän aina kaikki omatkin virheeni muiden mokana. Seison ja yritän liimailla höyheniä itseeni, että jotain edes jäisi. Jokin vaate joka peittäisi jälleen sen mikä on kaikille nähtävää. En riitä, en onnistunut. Mitä sitten. On aika luovuttaa. Katsoa sitä mikä näkyy. Siinä se on. Elämä ohiajaneena. Mitä jäi jäljelle. Voi kuinka suuren nipun epäonnistumisia ja vääriä valintoja kannan siihen. Niilläkin voisin koettaa pukeutua.
Post lapuilla jotka minuun on aika ja ihmiset liimannut. Nekin jotka olen jo syönyt. Ottanut niin tosissani että oikein pureksin. Liimalta hieman maistui, jäi kitalakeen kiinni. Mutta aikani niitä huuhdoin iloliemellä alas, joten sain niihin muka paremman maun ja tein helpommin nieltävän. Eihän ne vuosien aikana sulanut. Sinne ne jäi, sisimpäni seiniin. Mitä voin tehä, ulkoinen rapistuu minusta johtumattomista syistä. Sairaudet syö kroppaa ja mieltä. Vie iloa ja toivoa johon koko kummallisen kiertokouluni olen rakentanut. Kuin bumerangina aina palannut ja uskonut selättäväni tällä kertaa aiemman tekemäni virheen. Kuin uusintaottelua elämän kanssa. Hävisin.
Yksinkertaisesti, hävisin. En voi mitään. Nyt ei enää ole voimia kamppailla. Ottaa uusintaerä ja uskoa monen tappion jälkeiseen nousuun. Kuin Rocky tahtoisin palata kehään, mutta ei kerääntynyt lihaksia missään erämaataipaleella. Sinne jäivät loputkin.
Mitä sitten jos epäonnistuin, peilistä katsoo vain väsyneet silmät. En onnistunut. Pitääkö jälleen pyytää anteeksi kaikilta ja kaikkea. Saisinko sittenkin edes aamutakin lainaksi joltakin. Jotain millä suojaisin vähän. Mitä suojaan, perustarpeen. Perustarpeen selvitä, olla rakastettu. Tuntea turvaa, olla jossain kotona. Saada kuulla jotakin kaunista. Ahneus virittää hieman jo orkesteria, voisitko sittenkin saada vielä enemmän.
Lähde kerran vielä. Saat sen, mistä luovut. Sisimmässäni olen jo luopunut niin monta kertaa koko elämästä. Eikä se ole takaisin tullut. Ehkä en luovutakaan tarpeeksi. Luovuttaminen ottaa niskalenkin ahneudesta ja tanner tömisee. Sisäisen taistelun äänet alkavat uuvuttaa.
Peilin edessä on hyvä ottaa sisäinen kylätappelu. Katsella, ja kuunnella. Muuta tässä ei voi. Siinä tulevat jo joukolla kaikki ne epäonnistumiset mitkä onnistuneesti vedin juuri pytystä alas. Ai millä ryminällä tuleekaan. Yes, täällä on sota. Tähän tahdotaan mukaan, meitä on sankka joukko kaatamaan kaikki. Älkääpä isotelko, saman tien syytösten massa iskee tsunamin lailla kaikki laitaan.
Hah, kyllä meitä on enemmän. Olenko taas itseni alkulähteillä. Siinä peilistä katsovat enää vain syyttävät silmät. Ne ovat päässäni kiinni. Entä jos suljen, suljen silmäni näkemästä itseäni. Hapuilen aamutakkia, post lappuja tai ihan mitä. Jotain jolla saisin kätkettyä itseni omalta taistelulta. Eihän tämä päälle päin näy.
Jos olisin lasia niin olisikin toimintaelokuvaa tarjolla, mikä ettei jo kauhuakin. Rakkaus puuttuu tästä käsikirjoituksesta. Komediaan turvaan silloin kun en muuta osaa. Sivuutan itseironialla paljon. Enhän voi ketään muuta heittää kehään. Härkätaistelijana häviän oitis, olisikin ne keisarin uudet vaatteet nyt eikä se iänikuinen kokovartalon punainen vaate joka onnistuu saaman raivohärän liikkeelle. Kovinkaan ketterästi en enää sen sarvien välistä onnistu pakenemaan.
Eikä näy sitä valkoista ratsua eikä prinssiä joka tulisi ja pelastaisi. Lohikäärme korkeintaan jostain linnani uumenista iskee vielä päin sarvia. Ei se punainen vaate ole edes niin kiinnostava että pysyisi härän mielenkiinto. Yleisön jo buuatessa koetan vain paeta. Erottamatta enää onko äänet, joita kuulen sisäisiä vai ulkoisia. Hyviä neuvoja ne ei ainakaan anna.
Peilin edessä hiljenee, helpotus rintalastan alla, paikassa jossakin jossa sydän vielä lyö. Miksiköhän, jotta elämä jatkuisi. Elämä joka on hyppäämistä estraadilta toiselle ja näytelmä alkaa taas. Joku väliaika jossain, voi harjoitella reploja. Voi miettiä menneitä vääriä sanoja, lauseita. Kuinka onnistuikin niin helpossa kohtauksessa olemaan vika paikassa.
Jos oisin muistanut mitä pitää sanoa. En muistanut, tilannekauhu sai valtaansa, änkytin ja koetin vain jotain. Ajattelin että jos esitän tarpeeksi vakuuttavasti niin menee läpi, pelastan. Mukana olevat vain mulkoilevat. Uusi näytös, nyt tsemppaan. Nyt selviän ja muistan. Tämä menee putkeen ja täydellisesti. Eka moka, toka moka, hitto, kolmas… ja jotenkin tämäkin esitys viedään läpi.
Klovnin kyyneleitä ei kukaan näe, ei niitä jotka takahuoneessa vedellä huuhdotaan. Silmät kirvelevät, omanihan ovat. Ne joita ei saa suljettua pysyvästi. Nauretaan narrille, sitähän varten se on. Että naurattaa. Valitsin itse roolini elämän näyttämöllä. Tämä kun ei ole kenraaliharjoitus, on suora lähetys ja tosi tv. Ei toimi tallennus, et saa katsottua ja elettyä uudelleen.
Palata niihin hyviin hetkiin joita on ollut. Milloin…kysyn itseltäni koska kukaan muu ei voi vastata. Vain itse tunnen itseni ja tieni. Silloin kun kukaan ei nähnyt minua. En odottanut sitä mitä omat silmäni ei voi peilin edessä näyttää. Kuinka janoinen olenkaan katseelle, joka hyväksyy j rakastaa. Jano on niin suuri että sitä ei kukaan voi sammuttaa. Jano ja ahneus ruokkivat toisiaan. Saa pukemaan ne lainahöyhenet, ne kutittavat, ovat vääränväriset, alkaa käymään pieneksi.
On vain aika katsoa ja todeta että ei minusta ollutkaan enkä riittänytkään niihin näytöksiin joihin olisin halunnut. Vai halusinko. Meneekö se niin että elämä vain heittää meidät näyttämölle, kerta toisensa jälkeen. Et pääse pakoon, koetat hypätä vaikka kesken esityksen alas ja juosta karkuun. Tunnet vain kuinka jokin heittää sinut takaisin. Päällä jokin lainahöyhen jonka elämän pukuhuoneesta hätäpäissä lainasit jotta selviäisit. Et ihan olekaan keisarin uusissa vaatteissa, vain lainahöyhenissä.
Et tiedä seuraavan näytöksen alkamisajankohtaa. Et kuulu siis eturivin näyttelijöihin. Ei ole omaa pukuhuonetta, ei maskeeraajaa. Mutta nämä sinä jo hallitset, olet monta naamio jo maalannut. Nyt peilin edessä näkyy luovuttaja. Peiliterapia tuo eteesi vain luovuttajan. Syyttäjät ovat menneet, ei näy menneitä jälkiä missään.
On se oma kauhtunut aamutakki joka peittää täyden alastomuuden ettei koko sisin näy. Tiukemmin kiedon aamutakkia ympärille, ymmärtäen vuosien jäljet. Ei siitä enää ole tiukaksi. Yksinäisyydessä kiedon käteni ympärille että tunnen edes jonkun kosketuksen. Nyt en mieti vieläkö jokin näytös on esittämättä. Vieläkö pitää elämän heittää näyttämölle ennen kuin viimeinen näytös on ohi ja esirippu laskeutuu peittäen kaiken, mikä on ollut. Silloin yleisö ei enää buuaa, eikä taputa. Hiljaisuus laskeutuu ja katsojat lähtevät koteihinsa.
Hetken he jaksavat muistella näyttelijää. Kuitenkin jollekin se esitys jäi mieleen, jäi niin syvälle että kantaa sitä sydämessään oman näytöksen ajan. Eikä mieti enää olisiko esitys voinut mennä toisin. On vain kaipuu näyttelijään jolla ei olut nimeä. Oli sivuroolissa koko näytöksen ajan. Olemassa, mutta ei näkyvä. Historian havinassa hänellä ei ollut nimeä, ei se nimi joka kaivetaan kirjoista. Mutta hän oli omassa roolissaan koska elämä oli hänelle roolin antanut.
Keisarin uudet vaatteet päällä hän tuli näyttämölle, lainahöyhenissä lähti.
Vastaa