Elämäni värit..

Sain valkoisen puhtaan paperin. Uuden, vailla tahroja. Asetin maalaustelineelle, ihailin sen kauneutta, puhtautta. Kuinka voikaan olla niin tahraton. Hivelin hiljaa paperin pintaa. Se oli hieman karkean rosoinen, lämmin. Tuntui elävältä käden sivellessä paperin pintaa. Tunnustelin mitä haluan, mitä värejä otan. En mieti mitä haluan näyttää, en mieti mitä joku haluasi nähdä minun käden jäljessä. Mietin vain että tämä on minulle nyt annettu ja on aika antaa värien tanssia.

Aloitan mustalla, taiteilijat eivät käytä mustaa. Väärin, kyllä käyttävät. Annan mustan peittää kaiken valkoisen. Kastelen hieman. Elämässä saa käyttää sekatekniikkaa. Pastellia, vettä, akvarllia, öljyä, liitua…mitä vain sattuu olemaan. Mustan eri sävyjä kiivaasti viskon paperille. Laajoin vedoin kaikki elämäni pettymykset, väärät valinnat, menneet murheet, kivut, ahdistukset, pelot, valheet, turhat toiveet, kaikki. Kaikki saavat tanssia mustan eri sävyissä kunnes lopulta olen saattanut kaiken mikä on ollut pimeää paperille. Valkoinen väri on poissa. On vain mustaa ja märkää. On aika istua ja odottaa.

Maalit kuivuvat, pinta saa eloa, murtuilee, lohkeilee, mustan monet eri sävyt heijastuvat paperin pohjalta. Siinä ne ovat. Elämässäni ne kuitenkin on ollut, saavat jäädä pohjaväriksi. Mennyt voikin olla hyvä pohja tulevalle. Ilman mennyttä en olisi minä. Mennyt on tehnyt minusta tämän mikä olen joten annan sen olla. Toki elämässä on ollut muutakin kuin mustaa. Mutta annan pohjan olla kaiken sen mikä painaa.

Otan sinisen. Sinisellä taivaani maalaan. Sinisellä, tummalla ja syvällä. Se vie mukanaan johonkin jota vielä en tiedä, en tunne. Punaisella jatkan, lämmintä kaikki kylmyys kaipaa. Punainen hehkuu ja kun siihen lisään keltaisen lämpö lisääntyy. Vihreällä maalaan toivoa. Monet sävyt sekoittuvat keskenään paperilla. Musta on jäänyt pohjalle vain antaen väreille enää syvyyden.

Katselen kokonaisuutta, vahvat värit heijastavat elettyä elämään, menneitä aikoja. On syviä alhoja, suuria rotkoja, korkeita vuorenhuippuja. Kaiken yllä kaareutuu taivas, suurena ja rajattomana. On metsää, kivikkoa, puroa, on peltoa. Polku, pieni polku kiemurtelee ja mutkittelee pitkin ja poikin. Sokkeloinenkin.

Otan valkoisen. Käyn koko taulun valkoisella kevyesti. Hiljalleen rauhoitan kaiken sen mikä on ollut. Hiljaa sivelen valkoista ympäri taulua. Valkoista, niin puhtaan valkoista kuin paperi oli ensin. Kämmenellä silitän ja annan menneiden päälle valkoisen harson.

Kaikki voimakkuus ja runsaus muuttuu rauhalliseksi pastellinsävyseksi maisemaksi. Hillitty ja rauhoittunut maisema lepää ja minun on hyvä olla. Se mikä on ollut on mennyt, uusi on sijaan tullut. Mutkittelevat polut, monihaaraiset on jäänyt. Kauniit värit elävät ja tuovat toivon. Hiljalleen alkaa kuva muotoutua. Mieli alkaa luomaan uutta. Kaikki elämäni värit on tarvittu, jotta maisema on tänään se mikä on.

En valinnut itse värejäni. En aina kaikkia polkujani. Mutta nyt kun katson kuinka ne monihaaraiset polut sulivat mustaan pohjaan näen minun tieni. Minun tieni jota en ole vielä kulkenut, joka odottaa kulkijaa.

Näen sinisen pehmeän taivaan, reunan valkoisen pilven hattaralla. Punainen hiljaa yhdessä keltaisen kanssa tanssii kaukana taivaan rannalla. Veden pinnan niin kauniit tuhannet timantit välkehtivät. Tunnen kevään vihreän tuoksun ja lintujen liverryksen. Lempeät tuulet harson lailla kiertyvät ja kätkevät syliinsä, keinuttaen antaen turvan. Hiljaa ne hyväilevät ja pyyhkivät pois kaikki ne kyyneleet jotka hiljaa salassa ovat uomiaan kasvoilleni tehnyt. Vihreän eri sävyt sekoittuvat, kevään tuoreus ja talven mennyt tummuus. Ne sopivat yhteen toisiaan täydentäen. Laulun aika on tullut, kuulen tauluni sanovan.