Ne hajoitti mun hiekkalaatikon…

Hajotti, hävitti. Vai oliko edes koko hiekkalaatikkoa. Toivoin vain että olisi ollut, sillä olisin halunnut vain leikkiä. Leikkiä, tehdä hiekkakakkuja, Lämmintä hiekkaa, johon upottaa varpaat kesäisenä päivänä. Olisin vain halunnut leikkiä. Keinua laatikon lähellä ja katsella kuinka kimaltelee auringonsäteissä hieno hiekka. Olisin halunnut tehdä leikkiautoilla tien… olisin halunnut vain leikkiä. Ne hajotti mun hiekkalaatikon.

Muistot johonkin kauas, ajatukseen, lapsuuteen. Kyyneleet tulevat hiljaa silmäkulmaan. Muistan, olisin halunnut vain leikkiä. Haukata välillä pehmeää, valkoista ranskanleipää jossa kerros voita päällä. Kuinka se olisikin maistunut. Kesken leikin.

Jotenkin ajatuksissani katoaa hiekkalaatikko. Ei ollut mahdollisuutta leikkiä. Ei ollut lapsen elämässä leikille aikaa. Muistoissani tuijotin märkää santaa, loppuun sotkettua laatikkoa, ei kovinkaan paljon hiekkaa jäljellä. Puhumatta että olisi ollut pehmeää, kaunista ja lämmintä. Riittävästi.

Muistot kuljettaa aikaan jolloin olisin vain halunnut leikkiä, halunnut että minullakin olisi ollut kaveri. Koulussa yksinäisyys jatkui. Ihmettelin miksi en kelpaa, miksi olen tällainen. Mikä vika minussa on. Miksi kukaan ei leiki mun kanssa. Johtuiko huonoista vaatteista, ohuista hiuksista. Liian vilkas ja äänekäs. Kuitenkin olin sisimpääni sulkeutunut. Hain kaveria, joku jonka kanssa leikkiä, jakaa salaisuuksia niin kuin muutkin. Hetken joku oli mun kanssa. Hetken, kaikilla oli jo olemassa kaveri. Naapuri, uskottu, ystävä.

Kiusaamiskirje pulpetissa. Avasin pulpetin kannen, näin monivärisen kirjeen. Haukkumasanoja, pilkkaa, ivaa ja naurua. Ja nimet vielä. Rytistin paperin, puristin nyrkkiin. En ymmärtänyt miksi. Miksi en kelpaa. Olisin halunnut vain kaverin. Koulun jälkeen kuljin tuttua pukinojan rantaa, nielin itkua ja sydän sattui. Avasin kiusaamiskirjeen. Se sattui. Kaikki kohdistui siihen miltä näytän, mitä olen. Minkälainen olen. Aina viallinen. Söin niitä sanoja, ahmin ja vihasin. Kuinka monta kertaa ennenkin. Enkä koskaan ymmärtänyt miksi.

En kai koskaan ollut hyvä koulussa. Nyt jälkeenpäin jo pelkästään olemassa oleva kuulovammani vaikutti, en kuullut. Sanottiin vain että valikoiva kuulo. Muistan lastenlääkärin todenneen että huono on kuulo. Puheterapeutti yritti korjata s kirjainta. Olihan minussa paljon sellaista mitä oli helppo kiusata. En vain ymmärtänyt. Aina välillä joku oli hetken kaverini, mutta aina jäin toiseksi, kolmanneksi, viidenneksi, viimeiseksi. Liikuntatunnit olivat painajaisia, ei mua haluttu joukkueeseen, vaikka olin hyvä urheilussa. Ei mua haluttu, koska minä olin minä. Viallinen.

Aamun tunteina itkin sitä pientä tyttöä joka olisi halunnut vain leikkiä. Kaverin. Kuin kummallisen sumun läpi katselen lapsuuttani, elämääni. Innokkaasti menin naapuriin kun vain sain. Söin joka paikassa jotakin, mun oli aina nälkä. En tiedä miksi, hain ehkä jotakin tunnetta syömisestä. En osannut pyytää huomiota, pyysin ruokaa. Oli helpompi. Halusin leikkiä ja ruokaa. Loputtoman paljon kumpaakin.

Oman elämän sivustakatsoja. Kunhan johonkin kelpaisin, kävisin, sopisin… En mihinkään, enkä milloinkaan. Loputon paikkani hakeminen. Nytkö se on loppunut. Iällä, muutama vuosi vielä töitä. Lapset muuttanut pois kotoa.

Tuossa aamukahvia juodessa mietin mikä vika minussa oli, on. Vika olikin ehkä muissa, kiusaajissa. Miksi sitten mut oli niin vaikea ottaa ryhmään, joukkueeseen, kaveriksi. Yläasteiässä muutos oli raju, viis veisasin vaikka sydän itki. Elin elämää jota en olisi halunnut, olisin halunnut opiskella. Myöhäistä, kuulon vuoksi olin jo tippunut aikoja sitten kelkasta. Tyhmyyden piikkiin kai sekin laitettiin. Kun en kelvannut hyvällä, kelpasin pahalla. Opin lyömään ja lujaa. Välinpitämättömyys verhosi katseeni joka huusi vieläkin mitättömyyden perässä hyväksyntää. En kiusannut, en halunnut. Salaa olin ystävä niille joita kiusattiin.

Jälkeenpäin muistan kaupan kassalla kohtaamisen, tyttö jota kiusattiin. Muistan hänen sanat, oli kiitollinen kun olin hänen kaveri. Kiitti kirjeistä joita hänelle piirtelin. Hän oli saanut voimaa jaksaa.

Olisin halunnut vain leikkiä, kaverin. Luistella ja laulaa. Jakaa salaisuuksia. Joku aina jonkun hetken oli mun kaveri, mutta aina joku toinen oli tärkeämpi. Olisin vain halunnut puraista ranskaleivän palasta jossa paljon voita päällä, mutta ne hajotti mun hiekkalaatikon. Syrjään jättäminen, kiusaaminen, mitätöinti, halveksunta, vähättely, kaikki se inho jota muhun kohdistettiin hajotti mun hiekkalaatikon.