Tuhkaa ja Timantteja

Kumpaa pystyn helpommin vastaan ottamaan. Vaikka kuinka joku sanoisi niitä oikeita sanoja, mitkä varmasti kertovat viisaita asioita, ei ne minun sisimpääni poraudu. Timanttiporaa ko tarvitaan. Että kairataan rintalastaan reikä ja laitetaan timantti sisälle. Sillälailla se sitten toimii.

Tämä päivä on täynnä kauniita, rohkaisevia, kannustavia ja kaiken menneen kivun ymmärtäviä lauseita. Koska sua on kohdeltu huonosti, ei sua arvostettu, sut petettiin ja jätettiin. Sun pitää kuulla tämä…oot arvokas, kaunis, sulla on oikeus elämään, sua on kohdeltu väärin, mut hei, se on nyt ohi. Tuhkaksi palanut sisin siitä sitten uuteen nousuun. Puserretaan tuhkaa lujemmin, kerrotaan mahdollisuuksista ja oikeuksista. Kyllä se siitä hioutuu uudelleen.

Vai käykö niin. Tuhka on leijaillut joka sopukkaasi, salvannut hengityksen ja ajatukset, vienyt tulevaisuuden ja toivon. En todellakaan soi kauniisti. Savunharmaa tuhka peittää silmäni sisältäpäinkin. Ja simsalapim, muutu timantiksi. Kunhan tarpeeksi uskot ja luotat. Menet vain ja uskot.

Jos jäänkin tuhkaksi, niin ei kuitenkaan kaiketi käy. Tuhka voisi olla lannoite. Eilisen paskan voisi käyttää huomisen lannoitteeksi. Kaikki kuulostaa niin helpolta. Sanoina ja lauseina. Miten kummassa ne saa elämään sisälle. Feeniks-lintu joka nousee tuhkasta. Tyhjästäkö se siihen tuli. Onneksi on paljon mitä ei tarvi käsittää. Jokin alkukantainen, jokin elämä sisällämme sitkeästi nousee ja uskoo huomiseen.

Siitä huolimatta kannettu vesi ei kaivossa pysy. Ei vaikka kuinka kannettaisiin. Jollei vesi pulppua sisältäpäin, ei se kaivo voi täyttyä. Jos kaikkien hienojen lauseiden sijaan voisi kohdata. Nähdä. Useimmilla lienee halu tulla nähdyksi, kuulluksi. Todelliseksi. Katse ja sanat, silmät porautuva sisimpään ja avaa kyynelkanavat. Sanat saavat uuden muodon. Merkityksen joka voi antaa uuden alun.

Miksi on vaikea kohdata tuhkakasa, kuvitella että sanomalla tuhkalla muutu muuksi niin se muuttuu. Emme kuitenkaan kaikki ole timantteja. Eikä meistä tule vaikka kuinka kulmia hiotaan. Emmekä tuhkaa.

Jos osaa kuvitella, timantti asetetaan sisään, siihen sydämen liki. Siinä se pöpinöi. Ei kovin kummoiselta näytä. Ei sitäkään kukaan huomaa. Ei se itsekseen säteile. Vai säteileekö. Mistä tulee valo joka taittaa kauniisti säteillään timantin kulmiin ja sateenkaaren värit vilkkuvat silmiin hurmaten katsojan. Olisiko se sisäistä kauneutta. Vai kylmyyttä.

Jos lämpö saa sädehtimään ajatuksissa että se on kauneutta. Halu tulla nähdyksi, loistaa, välkehtiä kasvaa. Nälkä kasvaa syödessä. Lisää kaikkea mikä auttaa olemaan enemmän. Aarre saviastiassa, kumpa en sitä nyt liikaa korostaisi. Tyytyisi timanttikin osaansa. Kannattaako kaikille sädehtiä, iskeekö kateus ympärillä. Toisen paviaani nauraa salaa toisen rumuudelle, sanottiin. Kateus on katala käärme. Käärme luo nahkansa ja pysyy käärmeenä. Ei se siitä muuksi muutu.

Kenelle voi näyttää sen sisäisen kauneuteni. Kenelle uskallan ja keneen luotan. Rakkaus, rakkaus luo turvallisen maaperän. Jos kukaan ei rakasta, niin mistä halutusta sen tekee. Onko tämä jokin jo Helsteenin sisäistämä elämän paradoksi. Tarvitsemme, emme saa, saamme, tarvitsemme lisää. Ellemme saa, jäämme tällaisiksi.

Puhumalla tätä maailmaa ei kai paranneta. Jos niin olisi tehty, olisi se jo tapahtunut. Tiedämme tarpeemme, puutteemme, emme vain saa tilannetta muuttumaan. Tiedän että jääkaappini on tyhjä, lompakossa ja tilillä nolla. Hankala siinä on mitään tehdä. Lainaanko joltain että saan yhtälön muuttumaan. Takaisinmaksuaika koettaa kuitenkin.

Miten voi oman todellisen tilan muuttaa toiseksi todellisuudeksi, on se sitten mun sisällä tai ulkona. Onko lainatuilla lauseillakin takaisinmaksupäivä. Jos kuuntelen ja rakennan itseäni kaiken kuullun mukaan, niin olenko jonkun muun kuin itseni.

Ajatuksen virta on loputon. Hyväksyvä läsnäolo, hengitys on kaikki se mitä vain joskus voimme. Olen siis tässä, elän ja hengitän. Tunnen itseni ja puutteeni. Tunnen vajavaisuuteni, mutta pitääkö sitä ruokkia. Kunhan selviän hengissä. Juuri nyt vain merkitys sillä että ilma virtaa sisään ja ulos.

Olen olemassa, olin sitten tuhkakasa tai timantti. Istun sohvalla, en kadulla. Kohtalaisen hyvä tilanne siis vielä. Vaatteet päällä, en kulje alasti, mikä lienee kaikille miellyttävämpää. Mulla on ystäviä, en ole yksin. Tunnen kipua, olen elossa. Tunnen surua ja iloa, olen ihminen.

Hiljalleen alan tuntea myös rajani. Ketä olen ja mikä on minun. Ehkä muuttuminen tuhkakasaksi sittenkin oli siunaus. Jollei kaikkea olisi riisuttu, en olisi ollut alasti elämän edessä. Moni tunne nousee alastomuudesta.

Voimmeko kaikille tunteillemme jotain, ei välttämättä. Voimme kuitenkin opetella sietämään ne. Jos rakastamme, saammeko vastarakkautta. Hienoa jos saamme, jos ei, niin mitä tapahtuu. Sydän suree, on se surrut ennenkin.

Pystynkö suorittamaan tämän yhteiskunnan odottamat asiat, työt ja laskuni. Mitä seuraa jos pystyn, olen hyvä ihminen. Jos en pysty, olen häpeä. Pitääkö niihin tunteisiin jäädä. Ovat ne sitten mitä vain ja mistä lähtöisin.

Jos tunteisiin kuolisi, emme kai ketään olisi elossa. Joten tunteita voi tutkailla. Jos se on ainoa mihin tänään pystymme. Voimme hengittää, miettiä rajojamme, jollei muuta niin raajojamme. Missä on mun varpaat ja pää. Tämä mun kuori, jonka aika on kasvattanut, maailma ja ihmiset muovanneet. Se on vain kuori.

Kuoren alla kulkee elämä sittenkin. Vesi virtaa koska elän. Vesi huuhtoo tuhkaa pois. Sitkeääkin ja muka minuun kuuluvaa. Annan ajatukseni jäädä tähän. Ei ole kiire mihinkään. Sanon itselleni, rauhoitu. Muuta et voi nyt. Mutta rauhoitu, hengitä ja ole olemassa. Jos et muille niin itsellesi. Jos et muuta niin nyt seuraava sekunti.

En tarkoita olla Hulda huoleton. En tuhkaa enkä timanttia. Kuitenkin, jokin nostaa päätään. Entä jos sisälläni onkin pieni timantti, vaalin sitä, annan sen hieman sädehtiä. Varjelen, koska kukaan muu ei sitä tee. Varas on tullut varastamaan.

Vaalin sitä mitä minulle on annettu, minut.