Hiekkaan piirretty ei pysy
Siinä sitä taas olen, tikkuni kanssa rantahiekalla viivoja piirtämässä. Milloin sydämiä, milloin päätöksiä, milloin mitäkin.
Suolainen vesi ja hiekka kirvelee silmissä. Tuntuu jo aloittaessa ettei se tule pitämään. Aalto tulee ja pyyhkii pois kaiken sen minkä olen hiekalle rakentanut. Eikä aina edes tarvita aaltoa, tihkusateen kestäviä päätöksiäkään ole pystynyt tekemään. Miten kummassa sitä niinkin tuttua ihmistä kuin itseään kerta toisensa jälkeen pettää.
Kateettomia lupauksia, eräpäiviä omaan elämään, hiekkaan piirrettyjä. Niitä on ollut ja kai aina tulee olemaan. Kuinka monena aamuyön tuntina olen itseäni ruoskinut. Ole parempi ihminen. Huolehdi enemmän itsestäsi, rajoistasi, omasta olemassaolon oikeudesta, kaikesta….kunnes tuttu ja turvallinen sisäinen ääni kääntää sen. Syyttäjäni, minäkö itse pahin viholliseni taas. Tee enemmän, yritä enemmän, koeta sopeutua, hyväksyä, joustaa, venyä, jaksaa,. Ole loputon, älä itseäsi säästä. Kunhan lunastat paikkasi, joku kerta onnistut. Tai et, mutta se ei ehkä olekaan sinun osasi.
Sitten taas suolavesi pyyhkii sisintä, kirvelee silmiä ja sydäntä. Kokoa itsesi, palasesi ja aloita piirtämään uudelleen lupauksia. Ihan niinkuin se pikku possu joka rakensi talon heinistä, oksista. Mistä vaan kunhan ei mistään kestävästä. Jonkun jonka kevyt tihkusadekin voi hajoittaa.
Joskus hetkellisesti sitä on onnistunut kokoamaan palasia ympärilleen, ajatellut että nyt on aika rakentaa. Ja joku tulee lehtipuhaltimen kanssa ja puhaltaa kaikki sekaisin. Siitä alkaa armoton omien vikojen ruokkiminen, laitoinhan toki ilmaan jonkun sanattoman kutsuhuudon tuttuun ja turvalliseen sisäisen maailman kaaottisuuteen.
Siinä sitä sitten taas kökötän rantahiekalla. Löydän tikunpätkän ja päätän taas. Nyt, nyt on se hetki jolloin viisaasti erakoidun, kotiloidun, karkoitan itseni elämästä,. Rakennan suojamuurin, en lupaa en odota. Siinä sitä tikulla sitten tökin hiekkaan jälkiä. Nielen suolavettä ja ikävät hiekanmurut kaihertaa silmissä. Nyt en enää välitä, yritä, ole hankala, mukava, sopeutuva, vaativa, uhriutuva, marttyyri, iloinen, surullinen, äänekäs, hiljaa, Yhtään mitään ja kaikkea. Teen helppoa viivaa itselleni ja odotuksilleni siitä miten aamulla herään suorastaan uuden pään kanssa.
Tuijotan kattoa aamuyön hämärässä, niinkuin niin monta kertaa ennekin. Mietin vikojani, epäonnistumisia. Miksei sitä voisi joskus viihdyttää ja ottaa kanavaa jossa jonkun asian on tehnyt oikein. On niitäkin, hyviä ja onnellisia hetkiä. Miksi niin helppo on heiluttaa omaa pientä jollaa ja saada myrsky vesilasiin. Vai onko se jokin mun syntymälahjaksi saatu lehtipuhallin joka tulee ja puhisee kaikki lehdet kumoon, halusin tai en.
Onko jokin ikuinen optimsti kuitenkin muuttanut sisälleni, joku joka haluaa uskoa ihmiseen ja elämään. Että oikein selän taka tulisi ja kehuisi kuinka onnistuneesti hiekkaan rakennan. Uskoa siihen että joku päivä mun hiekkalinna kestää. Alkaa vähän meneen samaan genreen kuin uskoni satulinnaan ja valkoiseen ratsuun. Prinssiin joka tulee ja tappaa mun sisäisen lohikäärmeen pään. Sammuttaa palon, jonka jo hampaansa ja tehonsa menettänyt tulta syöksevä lohikäärme viimeisillä virityksillään pöhisee sismpääni.
Jos ottaisi lusikan kauniiseen käteensä… tarkemmin jonkun tikun nivelrikkosiin sormiin. Jos piirtäisi taas. Miksi ei riitä usko Jumalaan, pitäisikö myös jo uskoa vähän itseensä. Ihan vaan snadisti. Eikä aina toljottas silmät kello kahtenatoista ja uskoisi kaikkea mitä ihmiset puhuu ja sanoo. Ja kun on vastaanotto päällä kaikelle niin jo on puurot ja vellit sekasin. Taas sitä alkaa piirtelemään kaikkea muuta, tikku vaan viuhii hienolla hiekalla. Sinne, tänne ja tonne. Onnkesi minusta ei luoja tehnyt tatuoijaa. Sen jo joku aikanaan totesi. Niinkuin taulutkin kun maalaan niin lähtee laukalle. Reunat ei riitä, sama kun ajattelen , kirjoitan, puhun, uskon kaikkea. Ei ole reunoja ei. Eikä niitä siihen hiekalle kannata tehdä. Aina joku aalto riittää ne pyyhkäisemään pois.
Ja niin on taas valmis laukka ajatuksissani, lienen siinä jo saanut muutaman mitalin. Ratsuväki ei tule pelastamaan. Omien ajatusten viidakko kaikkine matelijoineen ja lianeineen on vauhdissa. Labyrinttini, josta ei ole ulospääsyä. Unohdin jo hengittääkin. Kirin itseäni kiinni ja teen pyhiä lupauksia, suunnitelmia, teen tien, rakennan oven. Ihan mitä vaan kunhan keksin millä keinolla…, siinä se taas on. Keksijä yritttää keksiä. Voisinko taas jo elää välillä. Voisiko joku ostaa, saa vaikka ilmaiseksi mun lehtipuhaltimen. Se ei voi olla totta että jonkun pitää syntyä lehtipuhallin selässä. Laita av, yv tai ihan mitä vaan. Jos haluat koettaa elää tällaisena vaikka vaan päivän, no, tunnin, minuutin, edes sekunnin.
Minun tapani on aloittaa alusta. Sain sellaisen lapun joskus, 30 vuotta sitten. Taitaa olla mun tapa. Aloittaa aina alusta. Suolavettä silmissä ja hiekkaakin. Aina aloitan. Saanko jo sen mitalin. Otan tikun vääntyneeseen käteeni ja alan piirtämään. Mitä sitten jos ne ei kestäkään. Mitä sitten jos tihkusade tai myrsky yllättää mun vesilasissa. Onhan niitä ollut. Miten on käynyt. Selvitty. Selvitty tähän aamuyöhön. Eiköhän selvitä seuraavaankin.
Mitäpä sitten jos haluan uskoa ihmiseen ja elämään. Uskoa että joku joskus pysyy ja sanat eivät murene matkalla toisen suusta minun korvalle. Lakkaisin puhumasta itse jotakin totuutta johon tarraudun jotta selviän. Kiltteys on kuolemaksi, sanoi terapeuttini joskus. Antoi lapun matkaani johon oli nämä sanat kirjoittanut, siitäkin jo vuosikymmeniä. Sanoi että palauta kun olet tuon oppinut. Palautin liian aikaisin. Mutta mitäpä sitten jos olisikin kiltti, haluan ainakin yritää olla kiltti, kun ikäviä ihmisiä on paljon. Eihän se kiltteys sattuisi kuin minuun. Rajat on rakkautta, totta tuokin. Oman elämän rajat.
Jos aina oot asunut tontilla jossa ei ole kunnon pohjapiirrosta tehty ja tontille on saanut astella kertomaan mahdollisesta asumuksesta huoletta mielipiteitä, niin eipä siinä kovin kummoista tule rakennettua. Huomautuksia vääristä seinistä tai huoneratkaisuista. Ei kovinkaan paljon pidemälle pohjapiirrosta ole ehtinyt miettiä. Jos miettisikin, minkälainen asumus haluaisi olla. Koti itselle. Haluanko sinne kerta toisensa jälkeen jonkun sisustusasiantuntijan kertomaan mitenkä kuuluisi olla jotta olisi fengshuit kohillaan. Jos kodin kuuluisinkin olla koti, kodikas jossa on hyvä olla. Ihan itekseen rauhassa omien ajatusten kanssa ilman että ne olisi ulkopuolisen vaikuttamaa sekahedelmäsoppaa.
Laitanpa sen tikun nyt taas syrjään, lakkaan piirtelemästä viivoja hiekkaan. Katselen sitä mikä on ollut, meren aallot pyyhkineet. Kyllä ne joskus rajuilman lailla on pyyhkäissyt ja vienyt tuhkatkin pesästä. Tässä sitä rannalla istun kuitenkin. Oli ne rakennukset ollut mitä on ollut. Viivat hiekalla kadonneet. Tähän on tultu. Koetan opetella sulkemaan kodin oven perässäni ja tuulettaa pois omat ja toisten lupaukset. Aloittaa aamun kahvilla ja toisella kädellä voi kuitenkin aina salaa itseltäkin tehdä pienen jäljen hiekkaan, viivan, sydämen, jotakin. Muuten elämä kävisi mauttomaksi. Haaveilla saa ja kuuluukin. Haaveita voi hiekkaan piirrellä.
Joskus on hyvä avata ajatusten akkuna ja tuulettaa kunnolla. Antaa viileän viiman viedä sen minkä ei ole syytä antaa pesää tehdä pään sisälle. Ja kappas, taas tuli tilaa pienelle olkimökille. Kyllähän minä jo itseni tunnen, aina olen rakenatanut uutta, kai aina tulen rakentamaan. Koskaan ei valmista tule. Mutta, minun tapani on aloittaa alusta. Nytkin, joka aamu on uusi mahdollisuus. Elämä lienee valmis vasta kun se päättyy. Siihen asti lienee hyvä koettaa sopeutua elämiseen, kun kerta sen aika on. Tämä ei ole kenraaliharjoitus. Kaikkia ei voi miellyttää. Mehiläisen on turha käydä kertomassa kärpäselle kuinka hyvää hunaja on. Joten, tämä suutari pysyköön lestissään ja jatkuva läpiveto huoneessa saa vaan pään kipeäksi. Kullekkin päivälle riittää sen päivän murheet, jollei nyt sit ottaisi förskottia ja eläisi etukäteen. Tekisi vasta illalla päivän suhteen päätöksen, mitenkä se meni noin niinkuin omasta mielestä.
Kyllähän niistä tikuista joilla hiekkaan olen piirtänyt jo yhden talon rakentaisi, taidan sen homman jättää kuitenkin taitavimpiin käsiin.
