Ja nythän se huomasi, ovi on auki. Eihän sen omaan vankilaansa tarvitse jäädä. On ollut helpompi sopeutua kuin koettaa kantaako siivet vai putooko maahan. Helpompi ajatella ettei samat jutut muiden kanssa koske mua, mun elämää. Että sirkuttele nyt vaan siellä häkin nurkassa. Mielummin vielä hiljaa koska eihän äänesi sirkutusta ole. Naurulokin rääkäisy. Mutta eihän niitä luonnon lintuja ole häkissä kasvatettu. Ne on oppinut varoittamaan, kutsumaan, ilmaisemaan olemassaolonsa äänellään. En koskaan kyllä ole ajatellut olevani sen enempää kirkkaan värinen kanarianlintu kuin näyttävä neitokakadukaan. Kai enemmän olen keskittynyt häkkiin. Siihen miten ihan itse omin pikku kätösin olen sen tehnyt. Aina kuitenkin jättänyt aikamoiset raot, en vaan ole ymmärtänyt että osaan lentää. Kaiketi…

Siinä sitä taas olen, tikkuni kanssa rantahiekalla viivoja piirtämässä. Milloin sydämiä, milloin päätöksiä, milloin mitäkin. Suolainen vesi ja hiekka kirvelee silmissä. Tuntuu jo aloittaessa ettei se tule pitämään. Aalto tulee ja pyyhkii pois kaiken sen minkä olen hiekalle rakentanut. Eikä aina edes tarvita aaltoa, tihkusateen kestäviä päätöksiäkään ole pystynyt tekemään. Miten kummassa sitä niinkin tuttua ihmistä kuin itseään kerta toisensa jälkeen pettää. Kateettomia lupauksia, eräpäiviä omaan elämään, hiekkaan piirrettyjä. Niitä on ollut ja kai aina tulee olemaan. Kuinka monena aamuyön tuntina olen itseäni ruoskinut. Ole parempi ihminen. Huolehdi enemmän itsestäsi, rajoistasi, omasta olemassaolon oikeudesta, kaikesta….kunnes tuttu ja turvallinen sisäinen ääni kääntää sen. Syyttäjäni, minäkö itse pahin viholliseni taas. Tee enemmän,…