Häkkilintu laulaa vapaudesta… taas
Ja nythän se huomasi, ovi on auki. Eihän sen omaan vankilaansa tarvitse jäädä. On ollut helpompi sopeutua kuin koettaa kantaako siivet vai putooko maahan.
Helpompi ajatella ettei samat jutut muiden kanssa koske mua, mun elämää. Että sirkuttele nyt vaan siellä häkin nurkassa. Mielummin vielä hiljaa koska eihän äänesi sirkutusta ole. Naurulokin rääkäisy. Mutta eihän niitä luonnon lintuja ole häkissä kasvatettu. Ne on oppinut varoittamaan, kutsumaan, ilmaisemaan olemassaolonsa äänellään.
En koskaan kyllä ole ajatellut olevani sen enempää kirkkaan värinen kanarianlintu kuin näyttävä neitokakadukaan. Kai enemmän olen keskittynyt häkkiin. Siihen miten ihan itse omin pikku kätösin olen sen tehnyt. Aina kuitenkin jättänyt aikamoiset raot, en vaan ole ymmärtänyt että osaan lentää. Kaiketi strutsi on lentokyvytön, mutta menee ja kovaa muuten. Raot olen kyllä taidollisesti sisutanut piiloon. Etten näe ulospääsyä häkistä. Siinä sitä kökötän ja orrella katselen. Näkemättä, kun ei uskalla katsoa. Jos se elämän laulu soikin minulle ja otan tietoisen riskin. Pyrähdän ovesta ja katson putoonko maahan.
Kovinkaan korkealle en koskaan pesääni ole tehnyt, joten siipirikko voisi olla pieni vaurio mikä tulee. Muutama höyhen pöllähtäisi ja voisi ollakin että lentäisi. Pikku pyrähdyksiä elämään ja nähdä että kyllä Jumala huolen pitää hullustaan, viisaat katsokoon eteensä. Sanoo ystäväni usein niin.
Jotenka, otetaan haaveet kehiin kun rutiinit riepoo. Äänen avaus, köhisen ja pöhisen. Ei kovin kaunista sirkutusta tule. Mutta se on minun ääneni. Ihan mun oma, mulle annettu. Joten käytän sitä. Opettelen ensimmäistä lausetta…sanaa. Olen. Olen. Olen… Kuulostaa jo ihan toimivalta. Jotta kuitenkaan ei kerkiä sulkasatoon ja tylsyyteen kuolla tämä tirppa niin pistetään vauhtia.
Olen, siis elän. Elän, mutten elä. Miksi, koska pelkään elämää. Elämää jossa on riski epäonnistua. Pikku vilaus ihan itseeni ja totean, olenko paljon muuta tehnyt kuin epäonnistunut. Olen. Hyvä, siis olen joskus onnistunut. Helpompi olisi taas virittää molli voittoiseksi ja ajatella että metsään menee ja sammaliin tukehdun. Otetaan kuitenkin käyttöön ylä-äänet ja duuri, joka on tosi vieraperäinen sana….
Nyt ryhdistäydy. Minulla on siis minun ääni, vielä. Jotenkin kuulenkin, kaikki tietäjät tietää että huonosti. Mutta kuulen, joten koetanpa kuulla siis elämän kutsuhuudon. Se ei ole mikään jossain palaa, sammuta ja katoa huuto. Se on ihan kutsu, astuppa nyt jo asekl siitä märäntyneeltä ja lahonneelta orrelta. Pikku pyrähdys ja olet häkin ovella mitä ei edes ole olemassa. Sekin on vain sinun omaa mielikuvaasi kuinka sinun tulisi elää. Jos vain eläisit, etkä miettisi.
No niin, häkin aukossa olen. Olen. Olen siis vapaa lentämään. Laita ne silmälasit päähän ja katso, ei ole mikään maailmaan niin avaraan. Ei vaalenpunaiset sydänlasit. Ihan vaan katso…. Että ihan siinä olet. Olen. Vapaana hengittämään ja pikku pyrähdys. Kyllä sinä osaat. Olet vain liian kauan syönyt samoja siemeniä jotka ovat kasvattaneet häkkiisi lianiit ja köynnökset osaamattomuudesta. Oiken olet jopa saanut ne kukkimaan, taitavakin olen. Harvalla varmaan rehoittaa tuo lentokyvyttömyyden puutarha niinkuin mulla. Kirveellä töitä, joten näinhän sitä kesällä tehdään vähän siivousta pihoissa ja puutarhoissa. Talotkin suursiivotaan. Miksei siis häkkiäkin joka on jo kaiken rikkaruohon ja sitkeiden haittakasvien peittämä. Eikun juurineen pois.
Palataanpa toviksi siihen oviaukolle. Hengittele ja ajattele kuinka paljon ilmaa on ihan suakin varten varattu. Ja ääntä maailmaan mahtuu. Ei tarkoita että alan pitämään itsestäni ääntä. Tarkoitan että itselleni ääntä. En sitä mikä oon ruokkinut sen ruisrääkän, narieva keinulintu, sinne johonkin häkin nurkkaan, piiloon. Ainoa mikä kuuluu niin nariseva keinun äänin. Jollet ole kuullut koskaan, niin et voi tietää. Ruisrääkällä on kyllä omanlainen ääni. Koskaan en ole nähnyt, kuullut kyllä. Vähän niinkuin itseni. En usko että olen nähnyt, itselleni kuuluvaksi olen koettanut tehdä omine äänineni. Ja sehän on just se nariseva keinulintu ääni…Mutta jos vaikka tulisi näkyväksi kuullessaan itseltään toisenlaisen äänen.
Joten, siitä sitten. Kunpa olisi joku joka potkaisi ulospäin. niinkuin kotkaemo poikasensa. Sehän viskasee niitä jostain alas ja tuumaa vaan että anna mennä. Onhan mulla potkija, menee vain toisinpäin. Lapset siitä häkistä mua puskee pihalle. En ole kuullut heidänkään ääntä. Mutta kuulen usein kuinka he kannustavat, en ole vain kuullut. Olen siis olemassa heille. Olen.
Onhan niitä eteenpäin tuuppijoita ollut, olen vain onnistunut vakuuttamaan itseni häkin mukavuudesta ja omasta lentokyvttömyydestä. Saan sen siis kuulostamaan taidolliselta, en kyvyttömyydeltä. Itsekin usein uskon itseäni, kun ne samat siemet on niin tuttuja. Helppo kasvattaa kun on hyvin muokattu tämä kasvualusta. Pakannut vaan kylvämään niitä häkin nurkan siemeniä.
Kylläpä törmään ajatukseen että olen. Olen olemassa, en elämässä. Minkälainen tirppa sitä täältä tulisi. Ei mikään ilolintu, ei uljas kotka. Kanaksikaan en kyllä taivu. Mutta jospa olenkin ihan oma laji. Miksi pitäisi löytää lintu joka olen. En olekaan matkijalintu. Voisin näitä omia höyheniä vähän pöllyttää ja katsella että vähän on tuo muoto pyöreäksi käynyt mutta sulilla sen voi peittää. Eikä tarvi lainahöyheniä, voi ihan omat olla.
On elämä laulu, niin ihana laulu… joten otanpa ensimmäisen äänen vapautuksen kunniaksi. No, se nyt on tällainen minun ääni. Mutta se on ääni joka kuuluu minulle ja sen pitäisi puolustaa minua eikä moittia joka mutkassa ja asiasta. Otetaanpa siis uudelleenkoulutus ääneen. Laulutunneilla tullut käytyä, enpä hoksinut siellä että voisin opetella myös sanojen sisältöä. Niin viisaasti tämä viimeisin opettajani sanoi viime kesänä. Jokaisella Sanalla on merkitys. Mutta näinhän se on. Niin lauluissa kuin elämässä. Mietinpä ihan tuokion tässä häkin aukolla, ymmärtäen ettei siinä ole ovea. Mietin mitä sanon itselleni.
Voisin käyttäåä ääntäni oikein ja miettiä sanoja. Lakata syömästä niitä iänikuisia jo itäineitä sieminiä. Maailmaan edelleenkin ääntä mahtuu, jokaiselle paistaa sama aurinko, ilmaa riittää ainakin vielä hengitettäväksi. Luonnossa sateen jälkeen vielä voi kunnolla saada happea.
Pois siis ajatus, suu kiinni sorsa nyt sukelletaan. Vedestä ja uimisesta kovasti tykkään. Voin kuitenkin ajatella olevani puolisukeltava lintu. Ei ihan kokonaan tarvi mennä ja hukkua. Ihan vaan siinä nautiskella veden pinnalla ja katsella. Katsella Taivaan kaarta ja nähdä lopultakin, kuinka seitti, se hopeäsäikeinen katkeaa ja kuulen vapauden laulavan minussa.
