Sanotut sanat eivät ole kun virvelinheitto. Niitä ei saa takasin, jää kiinni syötistä riippuen kuinka kovaa. Saalis on ja pysyy. Sanotut sanat, niiden puolesta paljon puhutaan. Kuinka hän ja hän ja hän satutti niin paljon. Sattui kun osui mun persoonaan, vanhemmuuteen, työhön, opiskeluun, ulkonäköön. Peräänkuulutetaan sitä miten joku sanoi ja sitä sanaa tai tehtyä tekoa ei voi poistaa, deletoida.
On väärin, on niin väärin aina arvostella. Sosiaalinen media suorastaan tuo markkinoille koko ajan mahdollisuutta arvostella. Arvostelusta tulee vielä helpompaa ja jos voin arvostella julkisuuden henkilöä niin miksi en tuota naapurin Marjaakin. Se nyt ei sentään ole kuin tämän talon tuttu. Joku jota edes kaikki eivät tiedä. Voin hyvin kommentoida hänen olemustaan, hiukan se on hompsuinen, omituinen, liian laitettu tai liian laiha/lihava, pitkä/pätkä, puhelias. Menossa koko ajan.
Tai miksi hän ei käy missään. Lapsetkin ovat sitä tätä ja tuota. On se vaan niin surullisen helppoa. Tietämättä mitä hänen saappaissaan on kulkea. Töissä vasta helppoa onkin, tuijottaa toisen osaamiseen tai saamattomuuteen. Helppo nostaa itsensä ja toista laskea. Kuka tarkistaa asian todenperäisyyden, toisen vilpittömyyden kertoa vain totta. Kellä on puhtaat jauhot pussissa. En ajattele olevamme pyhimyksiä, ei meistä tule. Emme aina edes pyri hyvään. Emme oikeaan. Puhun vain itsestäni, mutta monikossa. Oletan jonkun löytävän itsensä tästä. Ainakin seuraavasta ajatuksesta.
Emme saa itsellemme tehtyjä tekoja, sanottuja sanoja pois. Kuinka ilkeästi ja ikävästi puhumme itsellemme. Hänelle jonka kanssa nukut yösi, valvot päiväsi. Kaikki asiat teemme itsemme kanssa. Ei tarvitse mennä katsastuskonttorille hakemaan vikalistaa. Löydämme sen helposti. Miten armottomia olemmekaan hänelle jonka kanssa olemme elämämme alustaa sen loppuun.
Kuinka hyviä keksimään selityksiä, silloin tulee hyväksytyksi omiin ajatuksiin ja tekoihin. Milloin viimeksi mietit mitä hyvää sinussa on. Annoit luvan katsella elämäsi polkua ja nähdä siellä jotakin hyvää. Kymmenen hyvää ilmassa ja yksi huono ampuu alas kaikki hyvät ajatukset itsestäsi. Peilaus on eri tietenkin jos olemme nuoria tai vanhoja. Eräänä menneenä päivänä sanoin pojalleni kuinka muistan olleeni joskus teini. Mitä silloin tein ja se tapa elää sekä valinnat. Nuoruuteen kuuluu elää nuoruus.
Olen kuullut laulun , yksi pyyntö mulla ois, älä vie nuoruuttani pois. Voisin jo ajatella, älä vie vanhuuttani pois. Voisinko jo katsoa armollisesti jotakin taaksepäin. Oliko kaikki vain väärää ja vahinkoa. Miten voikin olla niin paljon epäonnistumisia. Kenelle näitä puhun, itselleni. Itselleni juttelen ja soimaan. Kerta toisensa jälkeen huokailen. Itselleni sanottuja sanoja en myöskään takaisin saa. En vain saa. Toistan kuin mantraa.
Pysäytän ajatukset, hengitän ja elän. Katson käsiäni, ne on kreppiparia iholtaan jo. Olen niillä silittänyt kuumeista lastani, siivonnut jälkiä. Koettanut opettaa ja valmistella elämään kun näillä korteilla vaan voi. Olla äiti, edes pienellä kirjaimella. Ottanut kainaloon kun maailma kiusaa ja pelottaa. Olen töissä pitänyt kädestä kiinni. Pyyhkinyt kyyneleitä, syöttänyt, vaihtanut vaippaa, auttanut ja paljon muuta. Rakkaat käteni siis, voisinko sanoa? Kädet, olette myös saanut hyvää.
Miksi en koskaan kosketa hiuksiani, ihoani lempeästi. Miksi armottomasti katson iänkin myötä muuttunutta vartaloa. Illalla kasvoihin rasvaa ja aamulla myös. Jos laitan sen jollekin muulle, on helppo olla lempeä. Itselle, kunhan laitan. Kuinka monta kertaa on sanonut jollekin että onpa kaunis vaate. Auttanut jopa valitsemaan. Kuinka monta kertaa olen itseäni katsonut ja ajatellut, onpa kaunis vaate, pukee ja sopii. Kyllä se oma peilikuva on ohitettu ja katsottu vain että no, onneksi edes siisti. Olenko katsonut rakastaen, olen. Lapsiani, lapsenlapsia. Kuinka sydämeen voi mahtua niin paljon rakkautta. Silti sitä äitinä miettii kelpaako, riittääkö. Kuinka väärin olen äitinäkin onnistunut toimimaan.. Siinäkään en onnistunut. Kuulin kuitenkin lapseni äänessä huolta, kuulin lempeyttä. Jos koettaisin kuulla sen mitä minulle sanotaan enkä sitä mitä luulen minulle sanottavan. Pienelle lapselle on helppo olla korvaamaton, teinille hankalaa ja isona ne ei kaipaakaan. Vai kaipaako, kaipaavat. Kyllä me kaivataan.
Ei mun ikävä vanhempiin koskaan kadonnut. Oliko heitä olemassa, sen merkitys vähentynyt. Edemmäksi mennessä törmäämme mahdollisesti sisaruksiin, vanhempiin, ystäviin, työkavereihin. Alkaa laajentamaan sosiaaliseen elämään. Epävarmuus kalvaa aina enemmän. Odotammeko vain vai sanommeko jotakin hyvää. Auttaako jos joku sanoo kuinka hyvin teit, onnistui ja saman tien itse mustaat sen. Hyvät aikeeni, tekoni, sanani. Toisille ja itselle. Kuinka helppoa on sanoa toiselle että olet kaunis, onnistuit, hyvin teit/sanoit, ruoka maistui, kotisi on kaunis, ihan mitä vaan. Sanoja sanottuja itsellekään ei takaisin saa.
Syyttely on hyvä tapa muistuttaa omista vioistamme. Vertailu toisiin on oivallinen tapa nähdä jotain hyvää itsessä tai kasa epäonnistumisia. Kunpa joskus lohduttaisin itseäni niinkuin joskus olen onnistunut lohduttamaan toista. Heti ajatus, oletko muka. Sitkeästi pidän pintani, olen. Entä jos puhuisi itselleen kauniisti. Lämpimästi ja lempeästi. Näkisi hyviä tekoja takanaan. Laittaisi armon lasit päähänsä ja jättäisi sen risujen keräämisen. Ei niitä oksia tarvita oven karmin päällä muistuttamassa. Risusta tulee jos et…
Päivänä eräänä, menneenä. Eräs nuorehko nainen toisti kuinka paha hän on. Hän vain on paha. Ei hänessä minusta mitään pahaa ollut. Oli kovan kuuloista kahvitauolla kuunnella. Miksi joku puhui itselleen niin, sanoo ääneen. Sanoinkin, kaiken mitä sanot itsellesi niin sillä itseäsi ruokit. Kuinka kamalaa ja armotonta kieltä käytämme itseemme. Naapurin rouva saakin vielä lempeät arvostelut. Ei meistä niitä pyhimyksiä ikinä tule, itsellemmekään. Missä on kauppa jossa myydään ihmepillereitä itsetuntoon. Omaan arvostukseen. Lempeitä sanoja itsellemme. Emme saa sanottuja sanoja takaisin, ei niitä joilla on toisia satutettu. Ei niitä joilla meitä satutettiin. Eikä niitä joilla me itseämme satutamme.
Vastaa