Elämän huvipuistoon elämysranneke

Saakohan syntymän jälkeen heti jotakin muutakin kuin tiedot vuoteen päähän. Tyttö Lehtinen, paino 3 684 g, pituus 51cm, pisteet 9… Siinä varmaan laitettiin näkymätön elämän elämysranneke.

Joskus tuntuu siltä että olen saanut jonkin näkymättömän rannekkeen elämyksiin. Ranneke ei kerro etukääteen mitä on tulossa. Toisille se on ihana matka Niagaran putouksille, saanhan minäkin sen kokemuksen.

Toki tuntuu että se on osunut kyynelvirtana. En ole koskaan viihtynyt Särkänniemessä enkä Linnanmäellä. Ainoat laitteet mihin olen tahtonut on keinut. Kaikki mikä keinuttaa. Kahvikupit pyöri hiljaa, mulle sopivaa vauhtia. Muistan kyllä käyneeni nuorena Grönä Lundissa. Isommat sisarukset olivat siellä ison veden toisella puolella.

Pitihän sitä paattiin hypätä ja mennä käymään. Silloin ei kukaan vielä ollut asettanut sääntöjä laivaan menoon. Teininä siellä yksin menin. Taisin ostella tupakat ja nukkua jollain penkillä. Se ei ole olennaista.

Muisto sieltä huvipuistosta on jäänyt mieleen. Silloinkin halusin laitteeseen mitkä keinuvat. Viking oli huikea kokemus jo katsella. Se meni edestakaisin, ihmiset nosti käsiään ja huusivat hurraa. Johtui varmaan siitä että oltiin ruotsissa. Siihen haluan, se on mun juttu.

Meninkin, toisenkin kerran perään. Ja se oli iso, tai minä silloin vielä pieni. Mutta oli se iso. Vastapäätä minua oli tietenkin huvittelijoita. Niinhän siinä on että toinen puoli katsoo keskelle ja toinen puoli myös. Minusta tuntui että meitä oli paljon.

Rakastin kun se lähti hiljalleen vauhtiin. Edestakasin ja taas. Kiihtyi ja huusin hurraa muiden mukana. Ja hups, joku oksensi sieltä ylhäällä olevasta päästä. Se levisi sujuvasti aika monen ylle ja kokemus muutti muotoaan.

Ei se ollutkaan enää kivaa. Ei huudettu hurraata. Taitaa mun elämän rannekkeessa olla samoja efektejä. Lujaa menee eestaas ja taas takas. Ja kaikki päättyy, jollei nyt kyyneliin niin siihen että matkapahoinvointi iskee. Jollain jollei itsellä.

Linnanmäki onkin jo tuohon verrattuna pienempi. Isotäti joskus vei sinne. Vekkuli oli kiva paikka. Näin itseni peileistä juuri todellisena, sellainen olin pienenä ja vieläkin. Pitkä, laiha, lihava, pyöreä, mutkikas, mitä kaikkea kivaa sieltä näkikään.

Niistä kohdista en pitänyt kun joutui tekemään jotain työtä että pääsi pois. Portaat jotka palasi ja mitä kaikkea siellä olikaan. Kummitusjunaan menin tasan kerran. Karmiva paikka. Joku hämyheikki tai huuto jostain yllättäen. Pimeässä menee ja et tiedä yhtään mitä seuraavaksi tulee. Minkä nurkan takaa.

Viimeiset 60v onkin ollut kummitusjuna matkaa. Hetki voi olla hiljaista, enteileekö aina jotakin joka ei miellyttävästi yllätä. Odotin vain, että pääsen siltä pois ja koko kummitusjunamatka olisi ohi. Olisn pissanut housuni jos oisi kehdannut. Seurapiirirakko kehittyi varmaankin siellä. Toimii vielkin, ainakin tänään.

Menin linnanmäen vanhaan vuoristorataan. Väärä valinta. Se oli karmea kokemus, natisi liitoksistaan. Olin varma että putoan, tai koko hökötys hajoaa. Jälkeenpäin voisin ajatella että siellä ne eletyt liitot natisee, ja hajoaa.

On nousua ja sitten hirmu pudotus. Ja aina putoan kyydistä. Ihan oma vikaniko, miksi en laittanut vyötä kiinni matkaan lähtiessä. Miksi en varmistanut että pysyn kyydissä. Jotenkin uskomaton uskallus ja kokeiluhalu sai minut siihen vuoristorataan. Monta pudotusta.

Hetki meni rauhassa maisemia ihaillen. Nousu oli aina jännää, vähän natisi, mutta ylös päästiin. Ja taas mennään… alaspäin ja lujaa. Siinä olen joka kerta tainnut pudota kyydistä. Kukaan ei pidä minusta kiinni. Itseltäni puuttui se itsesuojeluvaisto.

Takaisin keinuihin. Ne rauhoitti. oli kiva istua kun keinut pyöri ympyrää ja samaan aikaan meni hieman ylös ja alas. Se oli rauhoittavaa. Oli jokin muukin masiina, mikä meni samoin. Ja taas uskalsin koettaa jotakin joka jo kättelyssä olisi pitänyt tietää ettei ole mun paikka.

Särkänniemen delfinaario oli ihana kokemus. Kauniita eläimiä, veden rauhoittavaa läsnäoloa, minun ulkopuolella. En niinkään nauti veneilystä. Se on mystistä. Vettä on paljon alla, olet sitten veneessä tai laivassa.

Koskenlasku, vesivuoristorata se taitaakin olla. Siitä tykkäsin. Se ei ollut hurjaa ja tiesin että lopussa saan vedet päälle. Ei ollut karmivaa yllätystä. Jokin hirmu nopea vuoristorata, nimeä en muista. Olisiko ollut tornado, viis siitä.

Menin pikkuveljen kanssa ja otin häntä kädestä kiinni. Pelkäsin jo lähtiessä. Hän lohdutti että laske kymmeneen. Sitten ollaan ylhäällä ja mennään lujaa. Niin kävikin, laskin ja olimme ylhäällä. Sen jälkeen muistan vain kiljuneeni ja olimme maalissa. Vauhti oli huimempi kuin omassa elämässä mikään sivu. Koettu sekin.

Särkänniemen vuoristorata oli jotenkin siedettävä kaiken kokeman jälkeen. Taikajoelle halusin, onneksi joskus joku lapsi mukana että siihen sain mennä. Kunpa elämä olisikin valinnut mulle taikajoen kun synnyin. Hiljaista ja rauhallista menoa.

Ei paljoa maisemanvaihdoksia ja pikkupaatissa turvallisesti lipuen auringon paisteessa. Sitä ei lukenut mun rannekkeessa. Huvipuistossa oli pienempi viikinkipaatti kuin Ruotsissa ja siinäkin oli kivaa. Ei määräänsä enempää sitäkään, mutta kerta oli kivaa. Keinuihin palaan aina. Niissä rauhoitun.

Rakastan puutarhakeinuja, niissäkin on hyvä olla . Rauhallista tasaista menoa. Olohuoneessani on keinut. Kuvittelen keinuttelun rauhoittavan levotonta ja pelokasta mieltäni. Olen kait vuosien saatossa koettanut litratolkulla jollain mieltäni rauhoittaa.

Väärä valinta. Tosin ei ihan autuaaksi tekevää ollut valinta toiseen suuntaan. Ajattelin 30 v sitten että ensimmäin 30v sota itseni kanssa oli aika raju. Kun kelkka kääntyi toiseen suuntaa, oletin menon rauhoittuvan. En ehkä ajatellut paratiisissa vielä olevani. Muuttui toki monikin asia.

Mutta ehkä mun ranneke oli kirjoitettu näin, tai olikin. Nyt tulee 60v täyteen.

Onko jatkosota kuinka pitkä, vielä en usko yhteen vuosikymmeniä kestävään sotaan. Kiikkustuolissa on hyvä muistella menneitä matkoja. Siltikään en vielä pidä huvipuistoista. Lapset isoja, ei tarvitse mennä. Lapsenlapset vie jo joku muu. Voin mennä omaan pieneen taikajokeen muistoissa ja jättää ne vähemmälle huomiolle missä karmi kokemukset.

Voin antaa auringon säteiden valaista mieltäni ja päivääni. Ei ole kiire mihinkään. Kiire on jäänyt. Tai voin katsella muita siitä sillalta. Jo voisi olla senkin aika. Katsella kun seuraava sukupolvi aloittaa taikajoelta. Heillä on kapasitettia kestää vuoristorata ja kummitusjuna.

Vaikka soisin heille elämän pienen taikajoen, ei se mene niin. Heidän elämän elämys rannekkeeseen on jo omat tivolit, nousut ja laskut lähtökuopissa kirjoitettu.

Hattaraa joskus kaipaan, suun täydeltä makeaa. Niin että sormet on tahmeat ja makea vaaleanpunainen hattara leviää korviin asti. Olen onneksi senkin saanut syödä. Jonkun kerrankin. Kuinka se suli suuhun. Kun sai sen syötyä oli niin kylläinen elämän hyvyydestä ettei siihen kaivannut muuta. Tuokio meni ja huusin hot dogin perään. Kaikella on aikansa, niin kait se on.

Pukinojaa pitkin itse tehdyllä lautalla tuli lapsena mentyä. Matkan varrella joku laivareissu yli isomman meren. Nyt voisin jo pysytellä kuivalla maalla oikeastaan. Katsella vain veden rauhoittavaa liplatusta. Katselin nyt kun kevät koittaa että kaupungit valtaa tivolit, en enää pue sitä pitkää kukista mekkoa päälle ja katsele tivolin reunalla miettien keinoa päästäkseni mukaan karavaani elämään.

Niin kovin kuin siitä haaveilin, villistä ja vapaasta elämästä. Tuulen hulmutessa hiuksissa ja mekon helmojen liehuessa. Tivolit ja sirkukset saa jo tulla ja mennä. Sirkuksessa olen kerran käynyt ja se riitti. Pellet ja taiturit, meteli ja pimeys. Eläinten tuoksu. Kaikki vain pelotti. Sieltä ymmärsin pysyä poissa. Se onneksi puuttui mun elämän elämys rannekkeesta.