Sanotut sanat eivät ole kun virvelinheitto. Niitä ei saa takasin, jää kiinni syötistä riippuen kuinka kovaa. Saalis on ja pysyy. Sanotut sanat, niiden puolesta paljon puhutaan. Kuinka hän ja hän ja hän satutti niin paljon. Sattui kun osui mun persoonaan, vanhemmuuteen, työhön, opiskeluun, ulkonäköön. Peräänkuulutetaan sitä miten joku sanoi ja sitä sanaa tai tehtyä tekoa ei voi poistaa, deletoida.

On väärin, on niin väärin aina arvostella. Sosiaalinen media suorastaan tuo markkinoille koko ajan mahdollisuutta arvostella. Arvostelusta tulee vielä helpompaa ja jos voin arvostella julkisuuden henkilöä niin miksi en tuota naapurin Marjaakin. Se nyt ei sentään ole kuin tämän talon tuttu. Joku jota edes kaikki eivät tiedä. Voin hyvin kommentoida hänen olemustaan, hiukan se on hompsuinen, omituinen, liian laitettu tai liian laiha/lihava, pitkä/pätkä, puhelias. Menossa koko ajan.

Lue lisää

Mielessäni olin Henri Toivonen, todellisuudessa peura ajovalojen. Hallitsen mutkat ja vauhdit. Kaarteet taittuu ja hanaa. Kyllä mä kestän ja antaa mennä vaan. Nopeusrajoitukset on muita varten. Tietämättä mitään mistään ja mikä milloinkin odottaa, olen antanut mennä. Joku metsätaival välissä, ehkä kapea vuoristotie. Liitoksissaan natiseva siltakin matkalla. Taitaa sieltä suokin löytyä. Sillä vauhdilla meni risut ja männynkävyt. Ei siinä ehtinyt tunteita tulkkaamaan ja kartturia ei kovin usein ole kyytiin tullut. Joku joka olisi sanonut autoissa olevan myös jarrut. Jarrut joilla voi säädellä vauhtia. Vauhtisokeushan siinä tuli. Vauhtisokeus joka ei antanut rauhaa vaan painoi kaasua lisää.

Minkä mutkan jälkeen huomasinkin olevani peura ajovaloissa joka juoksee tunteitaan pakoon. Istuihan ne kyydissä. Viha vieressä, rakkaus takapenkillä. Uupumus käsijarruna, häpeä rattina ja katkeruus hanskalokerossa. Toivo vaihdekeppinä. Kytinkin puuttui varmaankin koko autosta. Halu onnistua oli automaattikaasuna. Olen kovin kummallinen rakennelma jos autoksi tai kuskiksi pitäisi miettiä. Taustapeilistä näin vain taakseni, kaiken mitä pakoon menin. Siellä niitä hidastajia tuntuu olevan. Niitäkin jotka huusivat hiljennä.

Lue lisää

Kuka meistä ei olisi joskus piirrellyt hienoon hiekkaan sydäntä, kirjoittanut salaisen rakkauden kohteen nimeä ja rakennellut pilvilinnoja. Heti voisin realistisesti ajatella, että hän ei rakentanut joka on katujen kasvatti, suuren cityn sykkeessä itsetunnon jo äidinmaidossa saanut, kultalusikka suussa syntynyt elokuvien kaunotar. Jonka kauneus ja muoto lamaannuttaa tällaisen maitotyttö Hiljankin. Vaikea sukeltaa kaupungin sykkeeseen, joten pysyttelen takapihan hiekkalaatikolla tai läheisen järven rannalla.

Tikku käteen ja sydän hiekkaan, nimikirjaimet varovasti ja sydän jo pamppailee ettei kukaan vain näkisi. Olisihan se noloa jos joku tietäisi ettei se naapurin ruskeasilmä olekaan salainen ihastukseni. Ihastus olisikin hänen hassu veljensä, joka ei niin kaikkien unista ollutkaan. Katselen sydäntä hiekassa ja ihan selvästi jo piirtyy silmiini kuva kuinka hän sadun prinssinä saapuu ja yhdessä ratsastamme pois siitä pienestä lähiöstä jossa vain vedettiin hiuksista ja tuupattiin kuralammikkoon. Eipä siinä mitään sateita jouda odottamaan kun parvekkeelta kuuluu , ei kovinkaan lempeä kehotus, SYÖMÄÄN. Nopeasti varmistan että viimeinenkin hiekanjyvä katoaa ja kukaan ei koskaan saa tietää suurta salaisuuttani. Ei edes päiväkirja, jossa on lukko. Ei se mitään pidä.

Lue lisää

Saakohan syntymän jälkeen heti jotakin muutakin kuin tiedot vuoteen päähän. Tyttö Lehtinen, paino 3 684 g, pituus 51cm, pisteet 9… Siinä varmaan laitettiin näkymätön elämän elämysranneke.

Joskus tuntuu siltä että olen saanut jonkin näkymättömän rannekkeen elämyksiin. Ranneke ei kerro etukääteen mitä on tulossa. Toisille se on ihana matka Niagaran putouksille, saanhan minäkin sen kokemuksen.

Toki tuntuu että se on osunut kyynelvirtana. En ole koskaan viihtynyt Särkänniemessä enkä Linnanmäellä. Ainoat laitteet mihin olen tahtonut on keinut. Kaikki mikä keinuttaa. Kahvikupit pyöri hiljaa, mulle sopivaa vauhtia. Muistan kyllä käyneeni nuorena Grönä Lundissa. Isommat sisarukset olivat siellä ison veden toisella puolella.

Lue lisää

Onhan se helpompi itkeä sateessa. Joku sanoo että itkee mieluummin mersussa kuin ladassa. Enpä juurikaan osaa samaistua. Mieluummin itken sateessa, rankkasateessa, kukaan ei näe kyyneleitä. Myrsky pauhaa ja repii oksia. Voin huutaa sydämeni tuskaa kenenkään kuulematta. Voin mieleni murtumisen kätkeä kaikilta. Kukaan ei halua lähteä eikä nähdä mitään kun kaikki kiinnittää huomion mielettömään myrskyyn.

Eikö kukaan muu hajoakkaan tuhansiksi palasiksi kerta toisensa jälkeen. Tosin, en sittenkään usko että olen ainoa särkynyt saviruukku, pala palalta. Helposti kätkemme itsemme sateen taakse. Myrskyssä on turvallista mennä piiloon. Antaa omalle tilansa.

Olen aina rakastanut sadetta. Koirien kanssa oli ihana mennä lenkille myrskyssä. Seisoin erinäisiä kertoja illalla pimeässä järven rannalla ja annoin tuulen ja sateen mennä läpi. Kuohuva järvi kätki itkuni. Enkä aina itkenyt. Se oli minun puhdistus retriitti. Tunsin sateen kylmyyden, viiman joka meni läpi kehoni. Silti nautin siitä. Se ei ollut mikään rangaistus. Jotta piiskaisin itseäni ja kertaisin kaikki virheeni ja vaiheeni.

Lue Lisää

Nekö määrittelee minuuteni, sen mikä olen miksi tulen. Minkälainen on elämäni ja suuntani. Kovin herkästi me otetaan kynät käteen ja piirrellään toisiin viivoja. Erivärisiä, mallisia ja kuka mistäkin kulmasta. On vinoja, koukeroita, lyhyitä ja pitkiä. Ketä minkä verran jää niitä viivoja tuijottamaan ja antaa niiden määritellä muotoaan.

Minkälaiseksi pitäisi muuttua kenenkin toiveesta. Entä jos koettasi, pystyisi jättämään ne viivat omaan arvoonsa, ei katsoisi ei kiinnostuisi. Kun ei pysty, ei vaan pysty jättämään. Vaan antaa sen tulla iholle, antaa sen määritellä minuutta. Kyllä tuonkin pitäisi ja kyllä sinunkin pitäisi. Jos olisit ja tekisit ja osaisit ja viitsisit. Ne osuvat ja sattuvat.

Kyky käsitellä ja jättää omaan arvoonsa puuttuu, niin sitten sitä pukee uuden nahan niiden ylle ja sama jatkuu. Kuinka paljon kerroksia sitten tulekaan ja onkaan. Aina joku sohaisee ja vielä värikynällä. Ne jotka sanovat että älä välitä, älä huomaa. Miten voin kun kirkuvan punainen viiva ammottaa ihollani, kaikki sen näkevät. Olen kävelevä maalitaulu muiden viivoille. Kaunokirjoitus on unohdettu taito. Missä on edes huopatussit ja pehmeät liidut. Muiden piirtämä viivat ihollani eivät kuitenkaan saisi määrittää enää elämääni. Ketä varten elän ja teen asioita.

Lue lisää

Kuinka olikin olevinaan helpompaa, vaikkei olisi ollutkaan. Sitä painoi lähimmälle niitylle, otti pitkän heinän varren, teki siitä ruoskan tai miekan. Usko itseen ja kykyihin, jopa voittamattomuuteen oli hurja. Miten paljon sitä voikaan mielikuvituksessa elää ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Ei miettinyt huomista, miten kykenikin siihen hetkessä elämiseen helposti. Istuin tanssisalin ulkoportailla, en minä siihen jäänyt ja surrut kömpelyyttä tai köyhyyttä. Nousin ja katselin ikkunasta, juoksin piilopaikkaani ja kuvittelin itseni sinne.

Tanssisaliin kauniit vaatteet yllä mielikuvituksessa ei ollut pääsyrajoitteita. Toinen toistaan kauniimpi asu ylle. Ja kuinka kauniisti ja sirosti osasin mennä. Siellä sain olla ja tanssia. Olin kaikkivoipa ja taitava. En kaivannut sadun prinssiä enkä yleisöä. En aplodeja en parrasvaloja. Riitti vain kun sain pukea kauniin mekon ja tanssia.

Lue lisää

Yksineläjä kaiketi, jättää vain pienet jäljet kun ampaisee liikkeelle. Tokko olen ääntä nopeampi. Suuremmalta osin taitaisi se päättömän kanan lento sopia elämääni.

Maantiekiitäjän varoitushuuto, että nyt mennään ”tööt tööt”, on myös merkki siitä että Kelju K. Kojootti on liki. Miten onkaan helppo samaistua K. Kojoottiin.

Maantiekiitäjä on elämäni, menee ja lujaa ohi huutaen vain ”tööt tööt”, itse olenkin kojootti joka yrittää saada elämäänsä kiinni. Täyteen vauhtiin, nälkä antaa vähän boostia mennä kovempaa. Olkoon se nälkä mikä hyvänsä. Elämännälkä, varallisuuden, rakkauden, jospa joskus minäkin ja voi kuinka monta muotoa se kojootti ottaakaan.

Lue lisää

0=0, ymmärrän.

Nolla on nolla. Enkä tarkoita itseäni nyt vähätellä. Että olisin nolla. Samanarvoisuus, helppo se o kirjoittaa. Helppo sanoakin. Sanat on niin kummallisia, että voimme sanoa tuosta vaan ja mitä vaan. Ne jäävät kuitenkin sanoiksi jotka jossain tapauksessa muodostaa lauseita. Lauseetkin on vain lauseita. Teot ovat tekoja. Teotkin jäävät tekotasolle mikäli puuttuu motiivi.

Kuinka monimutkaiseksi asiat saakaan samanarvoisuus sanana jo. Ajatella, synnymme samanarvoisina, samanlaisena. Ilman mitään. Kaikki muu tulee määritelmänä mitkä puitteet, mikä paikka, kuka halusi ja kuka ei.

Kymmenes lapsi köyhään taloon, ensimmäinen lapsi monen vuoden odotuksen jälkeen varakkaaseen kotiin. Noin ääripäinä. Samanarvoisuus meni siihen jo. Rakastetaanko kumpaakin, saako jo sen emotionaalisen kokemuksen vanhempien katseesta ja kasvaa turvallisessa ympäristössä. Vai oppiiko ottamaan rippeet sieltä mistä saa. Varastamaan rakkautta ja hyväksyntää, elämän perustarpeita. Ruokaa ja lämpöä.

Lue lisää

Kävellä peilin eteen ja miettiä missä ja kenessä vika. Siellähän se vastaus on. Joku tekee minua kohtaan väärin, minun mielestä. Ajatus on, että ottaisi peiliterapian avuksi. Katsoisi peiliin jo. Entä itse, katsonko. Näenkö vain keisarin uusissa vaatteissa. Tai jopa lainahöyhenissä. Miksi se onkin niin vaikea pukea itseni minuksi.

Selitän aina kaikki omatkin virheeni muiden mokana. Seison ja yritän liimailla höyheniä itseeni, että jotain edes jäisi. Jokin vaate joka peittäisi jälleen sen mikä on kaikille nähtävää. En riitä, en onnistunut. Mitä sitten. On aika luovuttaa. Katsoa sitä mikä näkyy. Siinä se on. Elämä ohiajaneena. Mitä jäi jäljelle. Voi kuinka suuren nipun epäonnistumisia ja vääriä valintoja kannan siihen. Niilläkin voisin koettaa pukeutua.

Post lapuilla jotka minuun on aika ja ihmiset liimannut. Nekin jotka olen jo syönyt. Ottanut niin tosissani että oikein pureksin. Liimalta hieman maistui, jäi kitalakeen kiinni. Mutta aikani niitä huuhdoin iloliemellä alas, joten sain niihin muka paremman maun ja tein helpommin nieltävän. Eihän ne vuosien aikana sulanut. Sinne ne jäi, sisimpäni seiniin. Mitä voin tehä, ulkoinen rapistuu minusta johtumattomista syistä. Sairaudet syö kroppaa ja mieltä. Vie iloa ja toivoa johon koko kummallisen kiertokouluni olen rakentanut. Kuin bumerangina aina palannut ja uskonut selättäväni tällä kertaa aiemman tekemäni virheen. Kuin uusintaottelua elämän kanssa. Hävisin.

Lue lisää