Oksia ja Oivalluksia

Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Juoksinhan minä. Jalkoja oli ainakin seitsemän paria alla kun mennä viipotin. Paikasta toiseen ja kolmanteen. On ollut aina kiire, kiire jonnekin. Pienestä pitäen olen juossut, on ollut kiire. Vai olinko vain Vilkas ja ahne elämälle. Utelias ja kiinnostunut paljosta. Viisas, en kovinkaan usein kai ole ollut. Tai olen, kaukaa Viisas, siihen miten olisi pitänyt juoksuun varustautua. Unelias, olen tullut vanhemmiten uniseksi, voi miten mua voikin väsyttää usein, mutta paljon. Nuhanenä kait allergia aikaan ja talven kausiflunssat ei mua kierrä kaukaa. Jörö, toinen nimeni, vaikka tahtoisin olla ujo. Ujoa ei minusta ole tullut, ihmisarka ja epäileväinen kyllä. Ujo ei kuitenkaan.

Kannattaako luovuttaa vai kannattaa. Kas siinäpä pulma. Kannattelenko itseäni sitkeästi, vai luovutanko kannatuksen vaikka tuolille. Omin voimin istuminenkin ajan myötä uuvuttaa. Kaikkea sitä miettiikin. Istuessa missä vain, luovutanko kannattelun. Luotanko vain itseeni ja omaan voimaani. Enkö vain osaa hellittää, rentoutua. Oletko koskaan miettinyt kuinka kireää ja voimille ottavaa istuminenkin on. Kun elämässä viritämme itsemme, lihaksemme, solumme, verenkierron, kaiken mikä meissä on ylivirittyneeseen tilaan onkin hankala ajatella elämisen sietämätöntä keveyttä. Mennessämme nukkumaan, olemmeko rentoja. Hengitämmekö tyyneyttä vai olemmeko täynnä menneen ja tulevan murheita, Mieli saattaa käydä vielä kierroksilla. Odotammeko odottamatonta. Pelkäämmekö pelottomuutta. Myös hyviä ja ihania asioita voi jännittää, jopa pelätä. Emmehän tiedä kestääkö tuo hyvä mikä on tulossa. Osaanko vastaanottaa,…

Olen haaveitteni valkoinen lintu. Sulava liikkeinen, kaunis ja puhdas. Miten sitä kaipaakaan haavemaataan. Maata jonne ketään muu ei niitä avaimia omista. Miksi aikuisena pitäisi lopettaa haaveilu. Usko itseen ja omiin kykyihin. Mihin ne matkalla jäävät. Miten unelmissaan voi pukea itsensä prinsessan vaatteisiin, tanssia tuhkimona koko yön. Ja kun ei kerro kellekään niin ei joudu noloon tilanteeseen. Eihän se nyt kuusikymppisen jo eletyn elämän jäljet iholla sovi tanssia yöllä paljasjaloin. Vieläpä ilman lasikenkää. Kuinka sitä voikin leijailla. Tuntea pehmeän silkkisen kankaan iholla. Kuu heijastelee helmiäisiä kankaalla. Tanssii tuhansin timantein. Yö on kaunis. Jalat nousevat kepeästi, yön kostea nurmi vain tuntuu lämpimältä jaloilla. Keinun ja keinun.

Äkkiseltään voisi luulla että on mahdoton laulaa vapautta häkissä. Vankina. Mutta jos se häkki tuokin tuvallisuuden tunteen. Antaa levollisen mielen kun ei tarvitse miettiä mitä kaltereiden toisella puolella on. Ne kalterit voivat olla hyvinkin hennot, kuin hopeasäikeistä tehty. Ovi tuskin silmin havaittava. Liekö lukossakaan. Lintu on jo sopeutunut elämään siellä. Omalla orrellaan. Pieniä murusia elämän makeudesta välillä tippuu jostain raosta. Siitä mitä voisi olla.

Sanotut sanat eivät ole kun virvelinheitto. Niitä ei saa takasin, jää kiinni syötistä riippuen kuinka kovaa. Saalis on ja pysyy. Sanotut sanat, niiden puolesta paljon puhutaan. Kuinka hän ja hän ja hän satutti niin paljon. Sattui kun osui mun persoonaan, vanhemmuuteen, työhön, opiskeluun, ulkonäköön. Peräänkuulutetaan sitä miten joku sanoi ja sitä sanaa tai tehtyä tekoa ei voi poistaa, deletoida. On väärin, on niin väärin aina arvostella. Sosiaalinen media suorastaan tuo markkinoille koko ajan mahdollisuutta arvostella. Arvostelusta tulee vielä helpompaa ja jos voin arvostella julkisuuden henkilöä niin miksi en tuota naapurin Marjaakin. Se nyt ei sentään ole kuin tämän talon tuttu. Joku jota edes kaikki eivät tiedä. Voin hyvin kommentoida hänen…

Mielessäni olin Henri Toivonen, todellisuudessa peura ajovalojen. Hallitsen mutkat ja vauhdit. Kaarteet taittuu ja hanaa. Kyllä mä kestän ja antaa mennä vaan. Nopeusrajoitukset on muita varten. Tietämättä mitään mistään ja mikä milloinkin odottaa, olen antanut mennä. Joku metsätaival välissä, ehkä kapea vuoristotie. Liitoksissaan natiseva siltakin matkalla. Taitaa sieltä suokin löytyä. Sillä vauhdilla meni risut ja männynkävyt. Ei siinä ehtinyt tunteita tulkkaamaan ja kartturia ei kovin usein ole kyytiin tullut. Joku joka olisi sanonut autoissa olevan myös jarrut. Jarrut joilla voi säädellä vauhtia. Vauhtisokeushan siinä tuli. Vauhtisokeus joka ei antanut rauhaa vaan painoi kaasua lisää. Minkä mutkan jälkeen huomasinkin olevani peura ajovaloissa joka juoksee tunteitaan pakoon. Istuihan ne kyydissä. Viha vieressä,…

Kuka meistä ei olisi joskus piirrellyt hienoon hiekkaan sydäntä, kirjoittanut salaisen rakkauden kohteen nimeä ja rakennellut pilvilinnoja. Heti voisin realistisesti ajatella, että hän ei rakentanut joka on katujen kasvatti, suuren cityn sykkeessä itsetunnon jo äidinmaidossa saanut, kultalusikka suussa syntynyt elokuvien kaunotar. Jonka kauneus ja muoto lamaannuttaa tällaisen maitotyttö Hiljankin. Vaikea sukeltaa kaupungin sykkeeseen, joten pysyttelen takapihan hiekkalaatikolla tai läheisen järven rannalla. Tikku käteen ja sydän hiekkaan, nimikirjaimet varovasti ja sydän jo pamppailee ettei kukaan vain näkisi. Olisihan se noloa jos joku tietäisi ettei se naapurin ruskeasilmä olekaan salainen ihastukseni. Ihastus olisikin hänen hassu veljensä, joka ei niin kaikkien unista ollutkaan. Katselen sydäntä hiekassa ja ihan selvästi jo piirtyy silmiini kuva…