Elä tai kuole kahdesti, kolmasti

Elä tai kuole kahdesti, kolmasti…. Kas, siinäpä vasta pulma. ”Mitä vaan kunhan ei puolikuollutta elämää”, tuumasi jo Minna Canth. Siitä huolimatta jätän elämättä, elän puolikuollutta elämää. Pelko elämästä vai kuolemasta on suurempi. Kuinka monta kertaa sitä onkaan elänyt niin että on jättänyt elämättä. Kumpaa pelkään enemmän, kuolemaa vai elämää. Tunnistan ja tunnustan pelkääväni elämätöntä elämää. Elämää joka olisi edessä, uskallus elää sitä elämää mikä on tarjolla, se minulta puuttuu. Eli sehän on silloin kaiken puutos. Eihän se ole se elämä minkä itse olisin valinnut. Mitenkä toisenmoinen käsikirjoitus olisi ollut jos olisin itse kirjoittanut. Kuinka valheellinen ja vääränlainen juoni siinä saattaisi ja olisikin. En minä suuri viittasankari halua olla, en hän joka pelastaa koko maailman. En myöskään kaikkien tunnistama ökyjulkkis tai julkkis vaan.

Ehkä tämä äärettömän aidattu elämäni tällä hetkellä laittaa vääränlaiset lasit myös sille mitä haluaisin elämältä. Mielessäni on visiot sekä näkymät toisin. Tienviitat veisi aivan eri suuntiin kuin minne kulku kävi. Maisemoinnit juuri niihin mihin ei yltä ja pääse. Luon perspektiiviä menneeseen jatkuvasti, muka unelma elämääni. Oliko sitä niissä hetkissä onnellinen, nauttiko täysin rinnoin, joka hetken ainutlaatuisuudesta. Aika kultaa muistoja, mitä jos silloin tällöin tolloin olisi valinnut toisin. Mennyttä on helpompi muuttaa mielikuvissaan mukavaksi elämäksi. Tai nähdä juuri ne hetket jolloin oli olevinaan ainakin onnellinen. Oliko, oliko sitä oikeasti. Onko sillä merkitystä. Ei elämän perusjuttu kai ole se kuinka olemme koko ajan ja alati onnellisia. Miten saada onnellinen elämä- avaimet heti käteen -systeemillä. Enkä usko ihan kokonaisvaltaisesti ajatukseen ettei koskaan ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Enemmän uskon että voimme hyväksyä ja elää sen lapsuuden kanssa. Meitä on kuitenkin moneksi ja saamme luoda omat mielipiteemme. Pakkoko on olla onnellisia joka halvatun hengenvedosta.

Mitä onnellisuus on, kai se on sitä ettei potuta ihan joka hetki. Päivät lipuvat, vuodet kuluvat, viikot katoavat, tunnit etenee, sekunnit juoksee…. aikaa ei vain saa pysähtymään, tahtoi sitä vaikka kuinka kovasti. Aikaa vastaan taistelu on vähän kuin tuulimyllyä. Se vaan menee. Joskus myrskyää ja vauhti on hurja. Joskus tyventä ja mitään ei tapahdu. Kuitenkin voin nyt vain katsoa tähän hetkeen, en edes huomiseen. Ei mulle huomista ole luvattu. Ei kellekkään, toki jokainen ajattelee sen oman uskonsa ja katsomuksen kautta. Mutta, mulle ei ole luvattu. Nyt on riisuttu elämästä kaikki se mikä olisi unelma elämää. Töissä, ylitöissä, joskus vapaalla, kirkossa tai tansseissa. Maalaisin, tekisin käsitöitä, niin ja lenkkeilisin, uisin, juoksisinkin varmaan (en todellakaan juosta voisi enää muuta kuin unelmissa). Laulaisin, hoitaisin lastenlapsia, tapaisin ystäviä, tuttavia. Paljon ja kaikkea. Todellisuus, kävisin töissä ja ylitöissä. Muuta ei sitten jaksaisikaan vanha nainen. Ei olla edes hunningolla. Mutta mielessäni näen elämäni niin ellei tämä sairaus veisi minulta kaikkea sitä mitä haluan.

Miksi sitten pelkään olla näkymätön ja tehdä sitä mikä jäljelle jäi. Luovuus, istuminen ja kevyt liikkuminen. Miksi se tuntuukin niin riittämättömältä vaikka usein ajattelin että kun olisi aikaa maalata ja kirjoittaa. Nauttia musiikista, äänikirjoista. Luonnon ihmeistä. Nyt kun siihen on mahdollisuus niin pelkään. Pelkään elää elämää joka nyt on tarjolla. Olen riittämätön, ei tarpeellinen, avuton, vaikka mitä. Elämän tarkoitus ei ole kait olla se onnellinen joka hetki. Elämän tarkoitus saattaakin olla elämä ihan itseä varten. Minua, ilman että olen itsekäs ja ajan vain omia oikeuksia. Elämä onkin ehkä tarkoitettu siksi että elän, ei vain siksi että olen tuottava. Jos nyt annettu elämä onkin tarkoitettu siksi että näen itseni, omat tarpeeni. Enkä pakene omia tarpeita ja omaa elämää muiden tarpeisiin ja elämään.

Kuulostaako hankalalta ja monimutkaiselta. Sitä se ei kuitenkaan ole. Se onkin yllättävän helppoa löytää itsensä juurikin suorittamasta kaikkea elämässään. Onnistuin jopa suorittamaan tätä sairaslomaani. Kunhan nopeasti ja tehokkaasti syön annetut lääkkeet ja teen kaikkien ohjeiden yli niin olen nopeasti kunnossa. Ei, tämä ei ole todellakaan mikään kausiflunssa tai norovirus. Ei toki syöpä tai vastaavakaan. Tämä on mun crps1 jonka kanssa olen joutunut viettämään 18v. Joskus hieman parempi vointisena. Kunnes, elämä antoi ja otti. Pieni väärä liike ja tässä ollaan. Elämässä elämää josta unelmoin. En siis kivusta ja vaivoista. Vaan siitä että olisi aikaa, aikaa lapsille, lapsenlapsille. Aikaa maalata ja kirjoittaa. Aikaa olla ja keinua. En huomannut ajatella tapaa millä tulen elämään joka olisi mukavaa, joskus jopa onnellista. Mitä sitten teen nyt, istun ja pelkään, enkä edes itse koko ajan käsitä mitä pelkään. Avuttomuutta, turvattomuutta, hallitsemattomuutta, montaa asiaa, tuntematontakin.

Ei mennyt vain arkinen aherrus, meni sosiaalinen elämä, meni palkka. Jos olisi kysytty olisinko ollut valmis maksamaan tämän hinnan ennenkuin pääsisin/joutuisin tähän. Tokko olisin ollut halukas luopumaan paljosta saadakseni tämän. Olisin vain halunnut kaiken. Mahdotonta, sanoi elämä ja otti sen minkä viisaaksi näki. Emme tiedä tulevaa, ei päivien määrää. Kannattaisiko sittenkin alkaa elämään näillä reunaehdoilla jotka elämä heitti eteen, se on nyt ja tässä. Vai istunko vielä kauankin pelkäämässä elämää jota en uskalla elää. Enemmän kai kuitenkin pelkään elämää kuin kuolemaa. En kuolla haluasi, vielä, haluaisin elää. Jospa olisikin aika katsoa itseä, omia tarpeita. Ihan vaan pienesti, ei ahneesti. Juurikin tuossa sanoin että lääkitys ja kaikki tuntuu vievän minut etäälle itsestäni, entä jos ne tuokin minua lähemmäksi itseäni. En pääse pakoon. Voisin koettaa paeta, mutta olisi lähinnä surkuhupaisa komedia part 2803, kilpajuoksu puujaloilla lentohiekassa. Elämästä jonka jossain ihmeellisessä superminä kuvitelmassa olin luonut on siis mennyt.

Kuolenko kahdesti, nyt pystyyn kuolleena eläen vai kerran, kun aika on ja päivänmatkat ovat täynnä. En voi vaikuttaa muihin, enkä haluakkaan, en muiden elämänmatkaan. En ajatuksiin, en luoda toivoa toivottomuuteen turhin lupauksin. En sanoa että seuraa minua ja löydät onnen (rippeitä varmaankin), en halua sanoa mitään ehdotonta totuutta. on vain tämä mun elämä ja nämä ajatukset. Ajatukset että onko ovi sittenkin elämän auki, vaikka näin sen lujaa paiskattavan kiinni edessäni. En kenenkään muun elämää haluaisi elää, kullekin päivälle ja ihmiselle on varmasti omat murheet. Jos haluan oikeaa asiaa nyt, niin haluan opetella elämään sitä elämää mikä on mulle nyt annettu. En missään menneen kultareunaisessa kuvitelma harhassa, enkä tulevaisuuden mielikuvituksella värjätyssä pilvilinnassa. Ihan vain näillä mennään ajatuksilla – tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti.