Itke itkusi pihlajapuu

Itke itkusi pihlajapuu… lainaus kirjan nimestä. Tänäänpä heräsin taas miettimään kun sataa. Itkeekö taivas sadoin pisaroin. Nyt jo pari päivää vettä tullut ja runsaasti. Itkeekö taivas minun kipuani. Menettämisiä. Menneitä vuosia. Ei taida itkeä, kyllä minun pitää ja saan itse itkuni itkeä. Itkua on monenlaista, toki ilostakin itken. Liikutuksesta. Joskus vain huomaa että kyynelkanavat aukeaa, hissukseen virtaa suolavesi pitkin poskia.

Voi, tästä kirjoittaisi vaikka runon. Hiljalleen kasvoihin uomaa tekevät. Kyyneleet jotka jäivät sydänalaan. Valuvat pintaa rikkoen, luovuttamatta. Hiljaa vierivät, katseilta salaa…

No, jätetään yritys runoilla johonkin toiseen hetkeen. Itkeminen on kumman vaivaannuttavaa joidenkin mielestä. Miksi en voisi itkeä, antaa sen kivun ja harmituksen vain tulla. Muuttua kyynelvirraksi. Halvatun padot, murtukaa ja murskaantukaa. Tähän kaikkeen vielä ei tarvita pidätettyä itkua. Se sattuu, sattuu niin vietävästi kun kyyneleet valuvat. Entä jos joku näkee. Mitä siinä itket. Nyt ei itku auta. Nyt et kyllä itke. Meillä saattaa olla synkkiä muistoja ajoista lapsuuden, silloin sait itkeä vähän jos verta tulee haavasta.

Kunpa olisin aiemmin ymmärtänyt itse ottaa ystävän syliin kun itkee, vaikkei olisi syytä. Olisin useammin sulkenut syliin kyyneleet silmissä olevan lapseni, ettei hän suotta itke salassa kyyneleitä. Opettele kätkemään tuskaansa. Pelkoaan, ahdistustaan.

Kastehelmet ovat kauniita, kauniita heinäkorressa, kukan terälehdellä. Puun oksakin näyttää miljoonin pisaroin kauniilta. Voisinko kääntää kauniiksi kyyneleet. Onhan ne kauniita, häissä ja hautajaisissa. Kun on näkyvää syytä itkeä. Ristiäiset, valmistumiset, kotoa pois muutto. Ihan mikä vaan voi olla syy itkeä. Kunhan on syy. Syy ei ole ettei ole syytä. Syy ei välttämättä ole edes se että sinusta tuntuu siltä että itkettää. Ja jos itkettää omat asiat, sydäntä puristaa ikävä johonkin jota koskaan ei ole ollut. Harmilliset kyyneleet vaan valuvat ja lisää tulee kun mietit että itkettää, itkettää kun ei ole edes syytä. Jos ne olisikin elämäsi kauniita polkuja poskilla, uurteita kasvoilla. Kauniita menneitä vuosia. Jos antaisikin vaan luvan tulla. Ei miettisi tuleeko lapseni ovesta ja näkee. Mitä sitten, voinko vain sanoa että vaan itkettää. Elämä tai jokin. Että vaan on itkun aika. Ettei tämä ole vaarallista. Jos opettaisinkin lapselleni, onko myöhäistä, ettei itku olekaan vaarallista, hävettävää. Itku on ihan kaunis asia.

Tietenkin ja onkin niin ja kuuluukin olla, joskus itkemme yksin, salaa. Annamme surun tulla. Laulu, musiikki, tuoksu, muisto mikä vaan voi kirvoittaa kyyneleet silmiin. Kun aika on, kun on aika. Jos joka kerta kun nielen kyyneleet niin tukehdun. Rinta hajoaa kivusta. Tuska lamauttaa.

Joten, katso nyt, sateen jälkeen kuinka kaunis on maa. Virvoittunut, herää hiljalleen. Värit kirkastuvat, linnut laulavat. On hyvä hengittää. Itku siis tekee hyvää, antaa uutta toivoa ja voimaa. Eihän se aina ole niin, itkuja on monenlaisia. Kun läheinen kuolee, itku on niin sanatonta tuskaa täynnä. Ei siihen ole taikaa millä helpottaa. Ei auta vaikka kuka sanoisi että aika tekee tehtävänsä. Tuska ei löydä sanoja, pusertaa vain ja kaikki sumenee ympäriltä. Sekin määritelty kait, kuinka kauan voit surra, itkeä, kaivata niin ettei se häiritse. Antaa aikojen olla ja mennä menojaan. Ei siihen suruun ole aikaa.

Eron jälkeen, itku siihen mikä menetettiin, itku siihen mitä olisi voinut ja pitänyt olla. Itku harmitukseen, epäonnistumiseen. Miksi asiat ei mene niinkuin kuuluisi, saa sitäkin itkeä. Sairastuminen, läheisen tai oma. Saa sitäkin itkeä. Ei se ole vain sairaus, se ei ole vain joku juttu. Siihen voi liittyä paljon. Menetät työsi, ystäväsi, itsesi jollekin joka tuli pyytämättä, kutsumatta. Eikä se mene pois vaikka tahtoisit. Tahtoisit vain terveyttä. Saa itkeä sitä yksin jäämistä sairauden kanssa. Saa itkeä omaa avuttomuutta kun et voi ja pysty auttamaan läheistä jotka sairastaa, menettää läheisen. Saa itkeä ja antaa itkujen tulla.

Miehet ei ennen itkenyt, oliko se jokin sääntö. Kuitenkin kaikki miehet sanoo itkeneensä joskus. En ole tavannut vielä ketään joka ei olisi kyyneliä vuodattanut. Enemmän tai vähemmän. Tänä päivänä tosin on normaalia miesten itkua. Eikä siitä enää tarvitse tehdä numeroa. Kyyneleissä ei lue että vain naisten yksinoikeudella. Vauvasta vaariin me itketään, muoriinkin. Vauvahan ilmaisee tarpeensa itkemällä. Vanhempi vastaa siihen, omalla tavallaan ja oppiiko jo vauva sen koska ja mihin saa itkeä. Alkaa olemaan jo liian haasteellista kun mennään suuriin asioihin. Ihan vain tämän päivän omaa itkua, kyyneleiden hiljaista valumista mietin.

Mietin sitäkin kuinka olen satuttanut toista joskus, ollut syy kyyneliin. Kun omat suolapisarat tai helmet valuvat onkin ikävä ajatella olevani jonkun kyyneleiden syy. Kunpa saisin ne itkut jotka lapsilleni olen aiheuttanut niin pyyhittyä pois. Enpä liioin muitakaan tahtoisi satuttaa. Hyökkäys on joskus ollut muka paras puolustus, iskeä vyön alle ennen kuin toinen ehtii. Ei se oikeuta mua ketään satuttamaan. Sitä vaan on toiminut ajattelemattomasti niin monen monta kertaa. Voisinko elää loppuelämän satuttamatta ketään, tuomatta kyyneleitä silmiin. Siinä tapauksessa jos kutsu taivaan kotiin tulisi juuri nyt kun painan kirjaimen. En usko että kukaan onnistuu. Emmehän me aina tiedä mitä kylvämme. Emmekä aina näe satoa jota tuotamme. Ehkä se on hyvä niin. Kenenkään muun kantiltahan en asioita voi miettiä. En voi eikä ole tarve. Kaikki mitä kirjoitan tapahtuu juuri nyt ja tässä. On vain tämä hetki. Kun nousen ylös ja juon kahvin, ajatuksen virta on jo muuttanut suuntaa. Sade ja kyyneleet tauonnut. Ilma ja mieli kirkkaampi. Uskaltaako toivoa jo vähän aurinkoa ja lämpöä elämään. Ainahan sateen jälkeen paistaa, joku päivä. Ainakin taukoaa jollei kirkastu. Itke itkusi pihlajapuu, tänään tai huomenna… anna kastepisaroiden olla hetken kaunistus, älä kauhistus.