Kannattaako luovuttaa vai kannattaa. Kas siinäpä pulma. Kannattelenko itseäni sitkeästi, vai luovutanko kannatuksen vaikka tuolille. Omin voimin istuminenkin ajan myötä uuvuttaa. Kaikkea sitä miettiikin. Istuessa missä vain, luovutanko kannattelun. Luotanko vain itseeni ja omaan voimaani. Enkö vain osaa hellittää, rentoutua.
Oletko koskaan miettinyt kuinka kireää ja voimille ottavaa istuminenkin on. Kun elämässä viritämme itsemme, lihaksemme, solumme, verenkierron, kaiken mikä meissä on ylivirittyneeseen tilaan onkin hankala ajatella elämisen sietämätöntä keveyttä. Mennessämme nukkumaan, olemmeko rentoja. Hengitämmekö tyyneyttä vai olemmeko täynnä menneen ja tulevan murheita, Mieli saattaa käydä vielä kierroksilla. Odotammeko odottamatonta. Pelkäämmekö pelottomuutta. Myös hyviä ja ihania asioita voi jännittää, jopa pelätä. Emmehän tiedä kestääkö tuo hyvä mikä on tulossa. Osaanko vastaanottaa, arvostaa. Vai murennanko sen hyvän omilla oletuksilla.
Ihminen on aika monipuolinen ja monimutkainen rakennelma. Tunnetta ja järkeä. Tunteetonta ja järjetöntä. Onko automaattisesti yhdessä ihmisessä kaksi vastapuolta, tunne ja järki. Jos on tunteita, ei järkeä. Vai tasapainotteleeko ne minussa. Osaako valita oikein, milloin vie järki ja milloin tunne. Hävisin jo aiheesta ja ajatuksesta, mikä minulla on tapana. Ajatus lähtee omille raiteille. Mietinpä tuossa istuessani kuinka kireä olen, miksi en voi luottaa että tuoli kannattelee. Vaikka ihmiset olisivatkin epäluotettavia, niin voiko tuolin jalat yhtäkkiä kadota, selkänoja puuttua, ei olekaan paikka käsille. Ei, jollei tuoli ole rikkinäinen ja sen tiedän todennäköisesti jo istuessani. Oletetaan siis tuolin olevan ehjä ja jätän epäolennaisen.
Tuolissa kun istun tiedän olevan kaiken pysyvää. Minkälainen tuoli sitten onkin. Tällä kertaa ulkona parveketuoli. Hyvä istua, selkänoja riittävä, käsille paikka, pehmusteenkin laitoin takapuolen alle. Istuessani havainnoin itseäni, ketään muutahan en voi. Muiden havainnointi menee siihen mitä he sanovat, millä ilmeellä jne. No, itse siinä istuin ja mietin miksi en nojaa, rentoudu. Näennäisesti pinnalla olevat asiat ottivat lepoa. Mutta sisälläni tunsin kuinka jokin kiristää. Jokin mikä ei luota tuoliin, siihen etten löydä itseäni pyrstölläni maasta. Opittua, ajattelisin. Kun joka tilanteessa olet oppinut kannattelemaan itseäsi, kannattelet aina.
Hyvää tekisi joskus ihan vain istua. Vetelöityä rennosti ja antaa jonkun muun hoitaa kannattelun. Ei se tuoli mun alta karkaa. Toki voi hajota, voin ottaa liian rennosti ja maasta valunut löydetään. Mutta, kuitenkin ihmettelen kuinka kireälle olenkin onnistunut virittämään itseni. Kaiken mitä minussa on. Äärirajoille, taitaa olla jousi tai kamelin selkä jossain kohti lopulta katkennut. En ajattele että meidän pitäisi alituisesti miettiä kaikkea tekemistämme, tunnettamme, oloamme, kokemia asioitamme. Mennyttä tai tulevaa.
Kun elämä iskee voimalla eteesi jonkin joka pakottaa pysähtymään, silloin pitää varmaankin pysähtyä. Elämän stop merkki varmasti huutanut punaisena monta kertaa ennekin. Lakia itseäni vastaan olen rikkonut ja jatkanut pakomatkaa. Rakasta itseäsi, se on minussa sukupuuttoon kuollut ajatus. Kannattele edes itseäsi tai mene eteenpäin, liike ei saa lakata. Kannattaako edes koettaa luottaa keneenkään tai mihinkään koska et voi tietää onko se luotettava. Jos on oppinut että ei kannata luottaa niin se ei vaan sitten kannata.
Aiemmin kirjoitin meidän ulkopuolella olevista post lapuista. Kuinka toisten odotukset, sanat ja tekemiset saattaa olla meissä kuin ihollamme post lappuja. Hyvällä syyllä olemme niitä täynnä, jos olemme vain oppineet vastaanottamaan mielipiteitä itsestämme ja lähinnä vielä negatiivisia. Sisällämme on myös post lappuja, ainakin itselläni. Mitä voin odottaa, mikä olisi minun, mitä tarvin lappuja on hirmu vähän. Kyllä mun täytyy, miksi en saa, osaa, onnistu, lappuja paljon. Pettymys itselle ja kaikille, koko maailmalle, lappuja alkaa olemaan jo ihan neon värisinä.
Olisin vain hetken halunnut olla kuin muut. En jaksanut kannatella vai kannatelinko liikaa. Olisi pitänyt jo aiemmin ymmärtää että vähempi olisi enempi. Nyt on stop, iso stop. Itse valitsen miten istun, voi kunpa nyt osaisin jo valita luottaa tuoliin, elämän joka kantaa vaikka itse ei pystyisi. On aika hengittää ja pala palalta luovuttaa. Ottaa sisältäni post lappuja pois, löytää se alkuperäinen. Rakasta itseäsi. Kuulostan heti itsekkäältä, itserakkaushan on toinen nimeni, no ei todellakaan ole. Entä jos kuitenkin pienen huomion osoituksen soisin itselleni, hieman vähemmän sisältä jousta kiristäisin. Kyllä tuo tuoli ulkona vakaalta näyttää, seuraavan kahvin voisi siinä juoda luottaen ettei se minua pudota. Tehdään tuolin kanssa yhteistyötä. Jos siis oikein nyt mietin, ei siihen paljoa tarvita kun löytää levon jos antaa itselle luvan. Askel kerrallaan kohti post lappua sisälläni jossa lukeekin hyviä asioita. Ei jatkuvaa syytöstä, soimaamista ja vaatimusta. Kaikella on aikansa. Nyt on mahdollisuus, en tee siitä uhkaa omin ajatuksin.
Vastaa