Mielessäni olin Henri Toivonen, todellisuudessa peura ajovalojen. Hallitsen mutkat ja vauhdit. Kaarteet taittuu ja hanaa. Kyllä mä kestän ja antaa mennä vaan. Nopeusrajoitukset on muita varten. Tietämättä mitään mistään ja mikä milloinkin odottaa, olen antanut mennä. Joku metsätaival välissä, ehkä kapea vuoristotie. Liitoksissaan natiseva siltakin matkalla. Taitaa sieltä suokin löytyä. Sillä vauhdilla meni risut ja männynkävyt. Ei siinä ehtinyt tunteita tulkkaamaan ja kartturia ei kovin usein ole kyytiin tullut. Joku joka olisi sanonut autoissa olevan myös jarrut. Jarrut joilla voi säädellä vauhtia. Vauhtisokeushan siinä tuli. Vauhtisokeus joka ei antanut rauhaa vaan painoi kaasua lisää.
Minkä mutkan jälkeen huomasinkin olevani peura ajovaloissa joka juoksee tunteitaan pakoon. Istuihan ne kyydissä. Viha vieressä, rakkaus takapenkillä. Uupumus käsijarruna, häpeä rattina ja katkeruus hanskalokerossa. Toivo vaihdekeppinä. Kytinkin puuttui varmaankin koko autosta. Halu onnistua oli automaattikaasuna. Olen kovin kummallinen rakennelma jos autoksi tai kuskiksi pitäisi miettiä. Taustapeilistä näin vain taakseni, kaiken mitä pakoon menin. Siellä niitä hidastajia tuntuu olevan. Niitäkin jotka huusivat hiljennä.
Auton radio soitti milloin iskelmää, milloin poppia, milloin radio Dei. Pääasia oli että ääntä oman pään sisällä niin paljon etten ehdi kuulemaan neuvoja. Kukaan kartturiksi olisi pystynytkään. Ei vaikka joku olisi osannut ennakoida kuinka missäkin kohtaa käy. Taustapeilissä näkyvät valot saivat vauhdin hurmaa. Pikkasen siinä tuli pohjakosketusta kun oli mäkistä matkaa. Sateella renkaat ulvoivat tuskaa, eivät tienneet minne menisi, mistä löytyisi. Kummallisesti sitä pysyi tiellä.
Jokin seesteinen kesäaamu, hieman raotin ikkunaa ja kuuntelin linnunlaulua. Ketään ei näykynyt missään, voin tuokion hengittää ja hiljentää. Kaikki aistit avoimina, mieli rentona metsätien ihanassa hiljaisuudessa mietin, voisiko tähän jäädä. Voisiko jo pysähtyä ja olla vain. Entä jos vaan jään siihen. Vielä sieltä suorittaminen nosti päätään takapenkiltä, sai se uskosta vielä onnistua kaverin. Tasainen taputus ja kannustushuudot sai pistämään ikkunan kiinni. Ja siinä se oli. Katosi jokin mikä olisi voinut pysäyttää. Kukas se nyt siihen tulikaan, etupenkille istumaan. Ei laittanut vyötä kiinni, hieman nappasi raitista ja ohjasi sivutielle, valtaväylälle. Muun liikenteen sekaan. Suorittaminen kannustaa ja mikäs se siellä takana vielä onkaan. Halu hyvittää, hyvitys elämälle, olet velkaa kaikille, velkaa että saan elää. Koetapas nyt väistellä ja pysyä vauhdissa.
Moottoritie alkaa, kiihdytä ainakin sataan, ei riitä, eikö oikein kulje. Anna mennä kiljuu jo kaikki autossa yhtaikaa. En tunne enää olevani Henri Toivonen, en ammattikuski millään saralla. En edes osaa ajaa tätä autoa. Hallintalaitteet elävät omaa elämäänsä. Radio huutaa kerran viel kerran viel… Mistä nuo tuulilasinpyyhkijätkin tuli, ei näitä kyyneleitä ulkopäin voi poistaa, tosta vaan. Rankkasateen lailla ne vyöryää. Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy, Idän pikajuna, Mombasa, Jäi susta jälki, Yhtenä iltana, Ensimmäinen ja viimeinenkin. Sunnuntai aamun messu sekoittuu ja näen jonkin liittymän, liittymän mihin kääntyä. Poiketa pois polulta kun en enää näe moottoritienkaistoja. Joku maalaisjärki sittenkin vielä olemassa autoissa. Onneksi on vanha malli. Ohjasi ja siinä se meni ympäri, kolina vain kävi. Ulos autosta. Surullisena katson kuinka kaikki se mikä on ollut on mennyt. Uutta ei silmäni tavoita. Nouseeko vanhan romun tuhkasta feeniks lintu.
Ei noussut. Tunteita tunki mukaan ja jäi kuin takiaiset kiinni. Mistä nuo vietävän kirkkaat valot vielä tuli tielleni. Vauhtiin, jos auto ei pelitä niin juosten. Juoksin vaikka kävellen, eksynyt ois en. Kädet puuskassa huomaan olevani kuin peura ajovaloissa. Tunteet ne vielä yrittää saavuutta. Yrittää kiinni ottaa. En tahdo niitä. Tunteet eivät saa ohjata, eivät sanella. Järki huutakoon ja antakoon käskyn. Viha saavuttaa, rakkaus houkuttaa, epätoivo vilkuttaa, katkeruus tekee pesää päähän, pettymykset saappaina suolla joka upottaa. Väsyttää, niin vietävän paljon väsyttää. Sanovat jostain tunteiden ohimarssista, sanovat ettei tunteisiin voi kuolla. Niiden pakenemiseen voi uupua.
Autonvalot seuraavat pimeässä ja juoksen karkuun. Yritän hypätä metsään välillä. Jos sen pimeys kuitenkin toisi turvan välillä. Vielä hullumpaa se meno on yön ja metsän pimeydessä. Risut ja oksat estävät metsässä etenemisen. Kompastun kerta toisen jälkeen. Yön kostuttama sammal päin kasvoja, tikku silmäkulmaan pystyyn ja etsin tien tai teen sen. Jälleen hieman hiekkatietä ja meno pääsee jotenkin jatkumaan. Valot näkyvät jälleen. Aamukin näyttäisi nousevan jonkin mutkan takana. Voimat uupuvat. Tunteet tulevat. Viha asettuu sisään mukavasti, tekee oikein vuoteen. Miksi se ei lähde, jätä minua rauhaan. Mitä sillä on niin tärkeää asiaa että pitää oikein yöksi jäädä.
Kun en muuta voi, kysyn. Kukaan muu ei voi, ei minulla rohkeus riitä. Pakko, pakko kysyä miksi tulit. Asiaahan sillä oli. Kerroit muidenkin puolesta, mitä olen paennut. Kertoi pitkään ja hartaasti. Niin että minäkin ymmärsin. Ymmärsin voivani kuunnella tunteitani, ihan rauhassa tutkailla. Ei tarvitse ottaa hälytysajoneuvoa ja lähteä. Ne ovat tunteita, tunteita jotka meissä kaikissa on. Ei tarvita ensihoitoa paikalle. Pelastajaa ikkunasta, tai vaikka ovesta. Tarvitaan vain yksi siunattu hetki ja lupa tuntea. ihan jo kättelenkin. Toivotan vihan tervemenneeksi, hieman saa jäädä. Se joka suojelee. Katkeruus ja kateus… Oli kiva tutustua, saatte avata oven ja mennä. Tämä on päätepysäkki. Pettymykset, elämäni suola haavoilleni. Heippa teillekin.
Se ei satu enää. Usko, toivo, rakkaus… Tulkaa peremmälle. Voidaan miettiä ,mikä on mennyt. katsoa kelkan kyydissä kirpsakkana talviaamuna miten auringon säteet tanssivat miljoonin timantein. Hyvä teidänkin on jäädä, itsesuojeluvaisto, terveet tunteet. Pakeneminen ja suorittaminen yrittivät jäädä eteiseen piiloon, odottamaan tilaisuutta. Menkää vain, menkää pois. En tarvitse teitä enää. Hieman saa jäädä mennyttä kuppiin. Voin laittaa kannen päälle ettei tule myrskyä vesilasiin. Nykytekniikalla varustetut autot saavat mennä menojaan. Latauspisteeltä toiselle. Taidan vaihtaa hevosiin ja vankkureihin, katsella, peura onkin kaunis eläin.
Vastaa