Kuka meistä ei olisi joskus piirrellyt hienoon hiekkaan sydäntä, kirjoittanut salaisen rakkauden kohteen nimeä ja rakennellut pilvilinnoja. Heti voisin realistisesti ajatella, että hän ei rakentanut joka on katujen kasvatti, suuren cityn sykkeessä itsetunnon jo äidinmaidossa saanut, kultalusikka suussa syntynyt elokuvien kaunotar. Jonka kauneus ja muoto lamaannuttaa tällaisen maitotyttö Hiljankin. Vaikea sukeltaa kaupungin sykkeeseen, joten pysyttelen takapihan hiekkalaatikolla tai läheisen järven rannalla.
Tikku käteen ja sydän hiekkaan, nimikirjaimet varovasti ja sydän jo pamppailee ettei kukaan vain näkisi. Olisihan se noloa jos joku tietäisi ettei se naapurin ruskeasilmä olekaan salainen ihastukseni. Ihastus olisikin hänen hassu veljensä, joka ei niin kaikkien unista ollutkaan. Katselen sydäntä hiekassa ja ihan selvästi jo piirtyy silmiini kuva kuinka hän sadun prinssinä saapuu ja yhdessä ratsastamme pois siitä pienestä lähiöstä jossa vain vedettiin hiuksista ja tuupattiin kuralammikkoon. Eipä siinä mitään sateita jouda odottamaan kun parvekkeelta kuuluu , ei kovinkaan lempeä kehotus, SYÖMÄÄN. Nopeasti varmistan että viimeinenkin hiekanjyvä katoaa ja kukaan ei koskaan saa tietää suurta salaisuuttani. Ei edes päiväkirja, jossa on lukko. Ei se mitään pidä.
Lapsuudessa mitään salaisuuksia ollut vaan käytettiin kaikki keinot jotta saadaan toinen ikävään valoon, syy kiusata, nauraa, päteä itse… ihan mitä vaan. Lapsuus olikin ja onkin yllättävän julmaa aikaa. Onhan sielläkin keinut takapihalla, lauletaan Katri Helenaa kesäillassa ja otetaan vauhtia. Lennetään kaaressa ja polvet ruvilla. Se sama selkeä linja taitanee olla jatkunut koko elämän. Kuinka polvet verillä erinäisiä kertoja on kotiin tullut mentyä. Sydän verillä illalla peiton alle, se naapurin hassu poika ei edes huomannut mua illalla kun purkkia pelattiin. Silmät kiinni ja kovasti taikoja pään sisällä ja unelmat kantoivat unien ihmeelliseen pakopaikkaan. Siellä sai nukkua ruususen unta, yksi sata vuotta meni että humps….
Onneksi se oli vain unta, sata vuotta lienee pitkä aika, tokko enää sadun prinssi kurttuposkea kävisi herättämään suukoin. Hieno silti on ajatella, saisko herätä suudemaan, vaikkei nukkuisi sataa vuottakaan. Onhan sitä saanut. Aika tekee tehtävänsä ja nyt lapsenlapsi hoitaa hommat kotiin. Mummu on jollei sataa vuotta, niin lähempänä kuin nuoruusajan pikkutyttö konsaan. Sinne jäivät hiekkalaatikon sydämet. Taida koko takapihaakaan enää olla.
Nuorina kesäöinä sitä jo piirreltiin hiukan isompia sydämiä hienoon hiekkaan. Siihen sai jo sovitella ei vaan ihastuksen vaan omatkin kirjaimet. Varmana ikuisesta rakkaudesta, kaikki lohikäärmeet voittavasta. Ihan varmasti näin kyyhkysenkin lentävän yli ja vahvistavan. Saattoi se olla variskin kun jälkeen miettii. Koristelin sydämen vielä kaiken maailman voikukilla, heinillä mitä löytyi. Kuolihan ne kaikki ja nopeasti. Yöllä tuli rankkasade joka hämähäkin lisäksi vei sydämen. Hiekkaan piirretyn sydämen. Olisi vain vienyt sen hämähäkin. Miksi piti tuhota se taideteos minkä hiekkaan rakensin.
Ajan saatossa näköala kasvoi ja laajeni. Ihan keskelle kivihel… en koskaan sopeutunut. Olin likaa pellossa kasvanut. Korkeat korot katkoi vain nilkkani ja aina löysin itseni eksyksistä. Mainosvalojen sykkeessä, yön vilinässä on helppo hukata sydämensä ja itsensä. Niin ne hiekkaan piirretyt sydämet vain katoavat, hiekkalinnat murtuvat. Pilvilinnatkin häviää. Eikös se yksi possukin tehnyt niin että hiekasta rakensi, ei kestänyt sutta. Toinen oljista, ei sekään. Tiilitalo oli turvallinen olla, kolmas possu oli viisas. Eihän se olisi kovin romanttista piirtää tiileen, vaikka kait sekin tuli ripovuoren rinteillä tehtyä. Piirtää tiileen joka oli pienen nuotion suojana yön taittaessa värejään. Siihen nokeen ne laitettiin, ikuiseen onneen silloinkin uskottiin. Saattoi se kadota samaa vauhtia kakstahtisen hajun kanssa rinteeltä alastultua kapeaa tietä pitkin.
Voihan lemmensilta, sinnekin kuulaana yönä nimiä kaiverrettiin. Rakkautta vannottiin. Jotenkin on kovin heppoisia nuo sydämen ulkopuolelle tehdyt kirjaimet. Tuuli vie, vesi huuhtoo, aika kuluttaa, tuli polttaa. Lopputulos on sama. Ajan saatossa hiipuvat. Syvälle sydämeen nimesi kaiverrettiin. Tatuoitiin ainakin jollei polttomerkitty. Ajan tahdistin kääntänyt sen tuonne syrjän puolelle. Saa se siellä olla ja muistuttaa. Kerran ainakin, no toisenkin…kolmastikin, sain rakastaa. Vai rakastinko sittenkään kun en kestänyt. Sinne ne sydämeen kuitenkin merkittiin. Sinne ne jäi. Oletan siis tunteeksi jota rakkaudeksi voisi kutsua. Mitenkä se onkin niin vaikeataitolaji.
Rakkaus. Joskus tulee mieleen että on harvinainen, paljon harjoituksia ja kertausta kaipaava. Monta toistoa ja toisen kunnioittamista ettei miekalla sohaise. Varomattomasti siinä vaaleanpunaisessa kehässä tulee haavoja, isompia viiltoja tai paperihaavoja. Pitäisikö silloin ottaa erätauko, hoitaa eikä jatkaa. Hoidettua haavaa on helpompi kantaa. Eikä vain mennä kehässä ilmaa huitoen saaden tilaisuutta iskeä. Rakkauden kehä alkaa muuttua mustaksi taistelutantereeksi. Iskua toisen jälkeen, tietämättä missä toinen edes välillä on. Kostonveri maistuu jos suussa. Tuomari huutaa, poikki.
Mihin katosi se sadun prinssi joka vie minut pilvilinnoihin. Milloin itse muutuin sadun noita-akaksi ja tein taikoja myrkkymaljaan. Miksi ne hiekkaan piirretyt sydämet eivät voineet kestää. Vielä minä kuitenkin uskon ja toivon, en todellakaan prinssiä, en satua, en taikoja. Hiekkaan kaipaan sydämiä jotka hennosti toista koskettaa, kuu valaisee ja näyttää tietä kulkijalle. Silta ei olisikaan hauraasta linnunluusta, nimet voisi kaivertaa tammeen joka yksin seisoo vuoren päällä. Kestää se tuulet ja tuiskut. Vielä haaveilen ja unelmoin. En äidistä joka huutaa syömään vaan aamukahvin vuoteeseen jos saisin. Enpä liioin ajattele jonkun virittävän serenaadin ikkunan alla, yksin taikka bändin kanssa. Aina on mahdollista että sen tuomaan kutsuun ehtiikin joku muu vastaamaan, huonokuuloinen kun olen.
Kyllä minä vielä haaveilen. Elämästä, sateen jälkeisestä raikkaasta ilmasta, aamuista jolloin ei ole kiire minnekään. Vaikka näihin kansiin ei olisi kirjoitettu enää suuria tarinoita. Näitä päiväkirjan sivuja ei kukaan lue jollen anna niitä luettavaksi. Pilvilinnat tulevat ja menevät, taivas on kuitenkin aina niiden takana. Voin huijata ja ajastaa keittimen aamulle kahvin keittoon. Aijai mikä ihana tuoksu tuleekaan. Voin kulkea rauhassa flanellimekossa yön jäljiltä. Ei ole maskaraa eikä kiharoita. Saan istua lempituoliini ja piirrellä mieleni sopukoissa sydämiä. Voin puhella keskenäni ja ihmetellä elämää. Tanssia tyynyn kanssa. Sulkea silmät ja kuunnella kuinka kuulokkeiden serenadit osuvat juuri minulle. Tänä päivänä piirränkin omat kirjaimet sydämeeni. Minä en itseltäni ole kadonnut.
Vastaa