Onhan se helpompi itkeä sateessa

Onhan se helpompi itkeä sateessa. Joku sanoo että itkee mieluummin mersussa kuin ladassa. Enpä juurikaan osaa samaistua. Mieluummin itken sateessa, rankkasateessa, kukaan ei näe kyyneleitä. Myrsky pauhaa ja repii oksia. Voin huutaa sydämeni tuskaa kenenkään kuulematta. Voin mieleni murtumisen kätkeä kaikilta. Kukaan ei halua lähteä eikä nähdä mitään kun kaikki kiinnittää huomion mielettömään myrskyyn.

Eikö kukaan muu hajoakkaan tuhansiksi palasiksi kerta toisensa jälkeen. Tosin, en sittenkään usko että olen ainoa särkynyt saviruukku, pala palalta. Helposti kätkemme itsemme sateen taakse. Myrskyssä on turvallista mennä piiloon. Antaa omalle tilansa.

Olen aina rakastanut sadetta. Koirien kanssa oli ihana mennä lenkille myrskyssä. Seisoin erinäisiä kertoja illalla pimeässä järven rannalla ja annoin tuulen ja sateen mennä läpi. Kuohuva järvi kätki itkuni. Enkä aina itkenyt. Se oli minun puhdistus retriitti. Tunsin sateen kylmyyden, viiman joka meni läpi kehoni. Silti nautin siitä. Se ei ollut mikään rangaistus. Jotta piiskaisin itseäni ja kertaisin kaikki virheeni ja vaiheeni.

Tänä päivänä se ei olisi enää viisas valinta. Sairaus, minun elämäni kestävä liitto, tekee kaukaa viisaan ja pysyttelen kylmällä sateella sisällä.

Kuinka hyvin muistan ja elän sen tunteen. Kuinka sade huuhtoi kyyneleitä. En tiennyt kumpi kasteli enemmän, taivaan itku vai kyyneleet. Sydän pusertui rinnassa kun kaikki ne kivut joita aika sinne oli iskenyt eli myötätuntoa kanssani. Minun sydän, se joka minussa on ja vaikuttaa. En siis ole sydämetön. Se on tuntenut kipua ja tuskaa. On olemassa. Sille sydämelle ei ole merkitystä olenko majassa vai kartanossa. Sille on merkitystä miksi se tuska on siellä, mistä se tuli.

On myös leppeitä kesäillan tuulia ja pieniä pisaroita. Lämmintä ja hellää. Kätkee suloisesti syliin ja lohduttaa. Silmäkulman kyynel voi vierähtää sateen huolenpidosta. Hiljalleen ilma raikastuu ja hengittäminen on helppoa. Kaikki näyttää niin kauniilta. Kesäillan kauniit värit avautuvat eteen ja on helppo olla onnellinen, ajatella/kuvitella että kaikki järjestyy.

Lintujen kuorolaulu viriää ja valtaa joka sopukan. On helppo unohtaa ja nauttia. Kuinka automaattisesti me hengitämmekään kun on leppeää ja kevyttä. Kuinka helposti unohdamme hengittää kun myrsky pauhaa.

Emme täällä mistään suurista luonnonmullistuksista ehkä tiedä, ei ole joessa tsunamia, ei meidän tunturi valuta laavaa. Ei taivas repeä ja vie trampoliinin lisäksi autoa sekä taloa. Hengen jopa. Ei meillä uudestaan paljoakaan tarvi rakentaa kun taivas on kaikkensa antanut. Toki, kenenkään omaisuuden menettämistä vähääkään en vähättele. Aina kun jokin hajoaa on se menetys. Ja jonkin hajoaminen voi olla myrsky vesilasissa, viimeinen pisara maljassa.

Itkenkö mieluummin yksin kuin yhdessä. Tunteet ovat kumma juttu. Jos naurat paljon ja jopa äänekkäästi, ei se ole hyvä. Saatat jopa ärsyttää. Nauraminen tekee kuitenkin hyvää, kyyneleet silmissä, etkä enää tiedä itketkö vai nauratko. Sisukset vain hölskyy ja vapauttaa elämän sinussa. Jos hihittelet hiljaa, sekin saattaa olla huono. Minkälainen itkun, naurun, tunteen ihan minkä vaan pitäisi olla että se on luvallinen.

Voimme itkeä hautajaisissa ja häissä. Perhejuhlat, valmistujaiset. Erot, työt, muutot, katoamiset. Kaikkeen tapahtumaan voimme liittää tunteet. Onko ne lomalla väliajat. En löydä millään itsestäni nappulaa jolla saisin poikki tunteiden ohimarssin. Se vain tulee, kuin tsunami sisälläni. Repii irti juurinensa. Muistuttaa. Tai se lempeä tunteiden ohimarssi. Jossa muistojen kuvanauha menee hidastettuna ilman suuria efektejä ohi.

Itse pidän — jollen jopa rakasta — tunteita. Ajattelen niin, että ne on kuitenkin vain tunteita. Meihin on jo kait aikojen alussa laitettu tunteet. Jotenkin kummasti kyllä muistuu lapsuudesta sanat, älä nyt vaan itke. En tietenkään. Se on kuitenkin mennyt. Nyt saisin siis kulkea ja itkeä sekä nauraa.

Jätän ne suurimmat kuohut kuitenkin kotiin, yksinäisyyteen. Onko eroa itkeä sylissä, jonkun turvallisessa läsnäolossa. Tuohon en osaa vastata. Tai osaan, lasteni kädet ympärilläni olen joskus saanut tuntea kun kyynel hanat aukeaa. Harmittaahan ne elämän karikot, harmittaa niin vietävästi.

Kiukku kuplii sisällä, voisipa edes juosta, lyödä säkkiä, tehdä jotain tai mennä johonkin. Kiukku muuttaa muotoaan. Turhautuneisuus, häpeä, katkeruus, kateuskin, voimattomuus, kaiken kattava surkeus muttaa karmit kolisten sisääni. Minkäs teet. No, nyt teen näin, nyt , siis tänään, siunattu sade, nostaa vihreän eri värejä esiin. Hauskasti tanssii lätäkössä. Madot nousevat katsomaan mitä kummaa maan päällä tapahtuu, tannerkin tömisee. Linnut köhivät ja avaavat ääntään. Pienet lehtien alut imevät veden, elämän eliksiirin itseensä.

Ihan selkeästi tuo vanha puukin jo nostaa oksiaan, miljoonat ihanat kastepisarat tuikkivat oksilla. Kaiken vanhuuden ja rapistuneen keskellä. Ei ne pisarat katso missä ne ovat, ne vain kimaltavat. Kaikki on sateelle samanarvoista. Niinkuin aurinko paistaa sekä hyville että pahoille, niin sadekkin koettaa saada kaiken eloon. Yhdessä ne on mieletön kompo. Kumpaakin tarvitaan.

Miten ihana raikas tuoksu ilmassa. Ja aivan ilmaista kaikki. Koko tämä luonnon luoma esitys. Tämän ääressä voinkin viipyä. Antaa sisimpäni levätä. Luovuttaa pois sen mikä on ollut. Ottaa vastaan sen mikä on tulossa. Uutta nousee. Joka kevät saamme tämän juhlanäytelmän. Joka kevät tulee uudet vihreän eri sävyt, kukkien kirjo, lintujen liverrys. Tulee valoisat päivä ja yöt.

Siinä huomaan että kaikki se mikä on tehnyt sijaa sisälleni katoaa. Katkeruus saa mennä, häpeä ottaa reppunsa ja poistuu… sinne ne menevät peräkanaa. Nousen keittämään kahvia, paljon elämässä mennyt. On myös tullut. Sateet tulevat kun niiden aika. Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee.

Jollen koskaan uskalla sulkea ovea menneeseen ja antaa myrskyjen puhdistaa pöytää. Ei siihen mahdu mitään uutta kattausta. Vaikkei kattaus olisikaan Iittalaa ja Marimekkoa, aina löytyy Ikeaa ja Rustaa. Vaikkei olisikaan kuin elokuvissa, satamaa johon hidastettuna juoksisin ja saisin valtameren kokoiset kyyneleeni vuodattaa syvän sinisistä silmistäni, ripsien kauniisti taipuessa. Himpatti, mulla vihreänruskeat silmät lasien takana ja ripset on jo katkeilleet. unohdetaan siis tämä kohtaus elokuvasta.

Otan sen kahvikupin ja menen maalaustelineeni luo. siinä se on, jälleen tyhjä ja valkoinen pohja. Otan elämäni värit. Elämäni värit joilla voin maalata sen tulevan, kuvina maalata kirkkauden ja kauneuden, sisimmän uuden alun ja toiveen. Kaikki tunteeni, sävyjä kyllä riittää. Tervetuloa elämäni värit. Kaikella on aikansa.