Nekö määrittelee minuuteni, sen mikä olen miksi tulen. Minkälainen on elämäni ja suuntani. Kovin herkästi me otetaan kynät käteen ja piirrellään toisiin viivoja. Erivärisiä, mallisia ja kuka mistäkin kulmasta. On vinoja, koukeroita, lyhyitä ja pitkiä. Ketä minkä verran jää niitä viivoja tuijottamaan ja antaa niiden määritellä muotoaan.
Minkälaiseksi pitäisi muuttua kenenkin toiveesta. Entä jos koettasi, pystyisi jättämään ne viivat omaan arvoonsa, ei katsoisi ei kiinnostuisi. Kun ei pysty, ei vaan pysty jättämään. Vaan antaa sen tulla iholle, antaa sen määritellä minuutta. Kyllä tuonkin pitäisi ja kyllä sinunkin pitäisi. Jos olisit ja tekisit ja osaisit ja viitsisit. Ne osuvat ja sattuvat.
Kyky käsitellä ja jättää omaan arvoonsa puuttuu, niin sitten sitä pukee uuden nahan niiden ylle ja sama jatkuu. Kuinka paljon kerroksia sitten tulekaan ja onkaan. Aina joku sohaisee ja vielä värikynällä. Ne jotka sanovat että älä välitä, älä huomaa. Miten voin kun kirkuvan punainen viiva ammottaa ihollani, kaikki sen näkevät. Olen kävelevä maalitaulu muiden viivoille. Kaunokirjoitus on unohdettu taito. Missä on edes huopatussit ja pehmeät liidut. Muiden piirtämä viivat ihollani eivät kuitenkaan saisi määrittää enää elämääni. Ketä varten elän ja teen asioita.
Lapset ovat kasvaneet, eivät tarvitse jokapäiväistä huomiota. Työ otettiin sairauden myötä pois. Tämä voi olla elämäni mahdollisuus. Uskallanko tarttua ja katsoa mitä mun elämä on, muuta kuin kaikenvärisiä ja oloisia viivoja, muiden piirtämiä. Uskallanko raottaa omaa oveani sisimpääni ja kutsua itseni kylään, jopa muuttamaan kotiin joka itselleni minun pitäisi olla. Uskallanko sisustaa itseni minun näköiseksi.
Eihän ulkoapäin tuleva voi tietää mikä olen sisältä. Näkee vain jonkin hetken, kuulee vain jonkin sanana. Luo mielikuvansa ja armoton kynä viuhii ilmassa. Helppoa kuin heinänteko syyssateella sanella ja määritellä toisia. Mutta miten itse määritän itseni. Kuka olen ja miten elän. Yritin parhaani, ei riittänyt. Koetin toiseksi parasta, ei mennyt läpi. Kolmas ja sisäänkö, ei vieläkään onni suosi rohkeaa.
Jos näkisimme kaiken omasta mielestä epäonnistumisemme näin jälkeenpäin niin onko siellä mitään onnistunutta. Onko ne sittenkään epäonnistumisia. Ne on siinä hetkessä, sillä kyvyllä, niillä ymmärryksillä mitä on käytettävissä tehtyjä ratkaisuja. Kaiketi väärin laulaa hän joka sanoo ettei päivääkään vaihtaisi pois. Mutta, jos hetkenkin vaihtaisin, jossain kohti suuntaa edes vähän, en olisi tässä. Eikä ne kohtaamani ihmiset olisi siinä missä ovat. Niinkö se menee. Me olemme kuitenkin välillisesti vaikuttaneet muidenkin karavaanarien kulkuun. Vaikeaksi menee.
Joten palaanpa siihen mitä mielessä kulki aluksi. Muiden piirtämät viivat. Joillakin on takki päällä johon viivat osuvat ja he vain riisuvat takin pois ja viivat jää unholaan. Minulla ei ole sitä takkia. Tänään aamulla herätessä minulla oli kuitenkin minut ja ymmärrys kuinka paljon toiset ovat huomaamattaan tai tahtomattaankin määritelleet minuutta. Kenelle lauluni laulan, ei se sama ole.
Laulan hälle, joka haluaa sen kuulla. Elän elämäni hälle, jolle oikeastaan vain elämäni kuuluu, itselleni. Onko sillä merkitystä pitääkö joku mun tauluista, kirjoituksista, yrityksistä tehdä jotakin joka voi olla näkyvääkin. Luojani, varjele minut siltä tieltä jo että miettisin mitä minulta halutaan nähdä. Eläisin ja tekisin sen minkä haluan näyttää.
Itseäni varten, itseni tähden. Onkin itsekästä, mutta jollen kerrokaan kenellekään että olen oivaltanut elämäni kuuluvan itselleni. Jospa tekisin sen takin jonka voi riisua pois kun viivat näkyvät, takin nimi voisi olla itsesuojelu. Minun itseni pitää suojella itseäni. Ei sitä kukaan muu tee. Kaikella on aikansa. En voi vaikutta muiden kynän käyttöön. Voin vaikuttaa miten siihen suhtaudun. Voin vaikuttaa miten omaa kynääni käytän. Miten mielipiteeni piirrän toiselle. Eikä se kuitenkaan kuulu minulle jollei kysytä.
Jospa oppisi pitämään kynät kotelossa jollei niitä ole pyydetty käyttämään. Joskus on vain tarve kertoa saamatta vastausta ongelmiin. Kertoa miltä kaikki tuntuu, se ei aina sisällä kysymystä mitä teen, kuinka valmiit olemme kuitenkin kirjoittamaan vastauksen. Puhumattakaan siitä mitä me emme edes tiedä ja vedämme viivoja. Vaikka se olisi vain viiva, niitä voi olla liikaa. Joku viiva vain voi olla liikaa. Pidetään kynät penaalissa. Elämän kynät kun pakkaa olemaan sellaisia, että vedettyjä viivoja ei pois saa pyyhittyä.
En tiedä sinun viivoista. Omani on ainakin jo liikaa, liian monta eriväristä. Mitä tapahtuu jos en näe niitä, lakkaan näkemästä. Suljen silmäni ja korvani katsomasta itseäni ulkoapäin. Jos vaikka ensin menisin itseeni, eteiseen ja tutkisin minkälainen asumus olen ilman muiden elämän arkkitehtien suunnitelmia kulmia ja rajoja. Hyvältä tämä näyttää.
Saatan mennä jopa pidemmälle, alkaa tuntumaan tutulta. Se joka ei kadonnut viivojen alle onkin sisälläni. Kutsun sitä elämään, yhdessä voimme laittaa viivoja unholaan. Eihän minun kanssa muita ole, no, on toki minun Luojani. Matka itseeni ja minuun täytyy vain tehdä itse. Olisikin helpompaa jos voisi tehdä tandemhypyn itseensä jonkun luottoihmisen kanssa. Kenelle lopulta haluaa näyttää sen sisimpänsä. Toisen kanssa voi miettiä, puhua, tukea, rohkaista.
Hyppy tuntemattomaan tapahtuu kuitenkin yksin, toisaalta onneksi. Matka minuuteen on yksinäinen tie, mutta kun opit olemaan itsesi kanssa alat luottamaan. Kysyt itseltäsi neuvoa, ei tule viivoja. Kun opit luottamaan itseesi, luotat mahdollisesti johonkin muuhunkin sen jälkeen. Huomaat matkalla minuuteen itsestäsi uusia piirteitä ja puolia. Sangen hyviäkin. Turvallista matkaa. Itse voi vain päättää ottaako askeleet vai jääkö viivojen uhriksi. Muiden piirtämien viivojen uhriksi ihollani.
Vastaa