Kuin lapsena silloin ennen

Kuinka olikin olevinaan helpompaa, vaikkei olisi ollutkaan. Sitä painoi lähimmälle niitylle, otti pitkän heinän varren, teki siitä ruoskan tai miekan. Usko itseen ja kykyihin, jopa voittamattomuuteen oli hurja. Miten paljon sitä voikaan mielikuvituksessa elää ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Ei miettinyt huomista, miten kykenikin siihen hetkessä elämiseen helposti. Istuin tanssisalin ulkoportailla, en minä siihen jäänyt ja surrut kömpelyyttä tai köyhyyttä. Nousin ja katselin ikkunasta, juoksin piilopaikkaani ja kuvittelin itseni sinne.

Tanssisaliin kauniit vaatteet yllä mielikuvituksessa ei ollut pääsyrajoitteita. Toinen toistaan kauniimpi asu ylle. Ja kuinka kauniisti ja sirosti osasin mennä. Siellä sain olla ja tanssia. Olin kaikkivoipa ja taitava. En kaivannut sadun prinssiä enkä yleisöä. En aplodeja en parrasvaloja. Riitti vain kun sain pukea kauniin mekon ja tanssia.

Todellisuus jäi ikuiseksi arvoitukseksi. En koskaan saanut tietää olisinko voinut olla yksi siellä ikkunan sisäpuolella. Nyt kun mietin, en edes tiedä oliko pienessä kotikylässäni paikkaa jossa voi tanssia, vai tekikö mielikuvitukseni senkin.

Olin aina hyvä kuvittelemaan ja kuvittamaan asioita. Väritin sanoilla kaiken mitä näin, olin vilkas. Enkä tiedä edes kuuliko minua kukaan vai teinkö kaiken minun mielikuvituksessani. Puhuin yksin paljon ja ääneen. Tarinani oli kovin lennokkaita.

Pyöräilin jos sellainen sattui olemaan saamanteillä, pyörä meinaa. Kävelin paljon. Kävelin puron rantaan, eväät mukana. Jälkeenpäin voin hyvin kuvitella että evääni oli jokin kuiva sämpylä ja vesipullo. Ei sillä ollut merkitystä, olin hyvä kuvittelemaan senkin juhla-ateriaksi. Jokin liina josta sain piknik alustan. Puro solisi, linnut lauloi ja minun oli hyvä. Suljin silmäni ja annoin mielikuvitukselle siivet.

Huusin vain että lennä, oi lennä, lennä taivaan sineen. Lennä tanssilattialle, lennä pianon ääreen. Osasin ja voin kaiken. Lauloin, kuinka paljon lauloinkaan, siellä sisällä itsessäni. Maailmassa jonka olin luonut. Mikä mikä maa, ihmemaa, sadunhohtoinen unelma pienelle tytölle. En koskaan kokenut olevani yksin, en tunnistanut että olisin kaivannut siihen ketään. Minulla oli oma maailmani, ei kellään avaimia. Kuinka usein toivoinkaan että olisin voinut jäädä sinne. Ilta hämärtyy, viilenee.

Kaiketi pitää mennä, mennä taloon jota kodiksi kutsutaan. En oikeastaan kaivannut sinne. Kaipasin omaa maailmaani. Maailmaani jonka olin värittänyt ja kuvannut sisälleni. Eikä sinne kukaan halunnutkaan.

Jonkun pyysin joskus mukaani puron rannalle, koetin kertoa kuinka hienosti se soi. Kuulin kuin musiikkina korvissani. Toiselle se oli vain puro. Miten loukkaavaa, vain puro. Puro jonka miljoonat eri äänensävyt ja solina täytti koko sieluni ja soluni ihmeellisellä musiikilla. Kuinka paljon se puro käytti aikaansa ja taitojaan saadessaan ne välkehtivät timantit esille. Timantit joita mielikuvitukseeni vein.

Ne olivat aarteita, sangen ihmeellisiä, välkähteleviä ja kauniita. Ei niitä rahaksi voinut muuttaa, en tahtonutkaan. Tahdoin vain katsella kun ne timantit leikki puron pinnalla. Niillä oli selkeästi hauskaa. Ymmärsikö ne omaa kauneuttaan. Omaa kirkkauttaan.

Ei ollut pääsymaksua, ei kysytty olenko jo monetta näytöstä katsomassa. Sain vain olla ja levätä siinä hyvyydessä mikä valtasi minut. Maalasin ne sisimpääni, kuvittelin olevani kuin ne välkehtivät kauniit ja kimaltavat timantit. Kivistä kauniimpia. Rakastin kiviä pienenä. Kuinka monta eri värisävyä löysin. Puhtaan valkoista, punertavia. Sileää ja mukkuraista. Keräsin kuin aarteen, puron rannalle ne piilotin. Ne otin mukaani aina kun istuin välkehtivän veden äärelle ja annoin itselleni luvan elää siellä minne kellään ei ollut avaimia, eikä lupaa tulla.

Kivistä rakensin orkesterin ja yleisön. Kaiken muun minulta silloin voi viedä, mutta ei sitä sisimpäni hiljaista sointia, omaa maailmaani. Siihen ei tarvittu suunnittelijaa ei rakentajaa, ei siihen tarvita varaosia. Itse sen rakensin, saan katsella kätteni töitä ja värittää mieleni mukaan. Minun mielikuvitusmaani. Kuin silloin lapsena ennen.

Kunpa olisikin niin tänäkin päivänä. Vuosikymmenet ovat vierineet. Jäsenet kankeat, hipiä ja hius harmaa. Kaiketi kovin väritön ulkoapäin. kuulokkeet päässä musiikki valuu joka sopukkaani. Muistoista nousee se pieni tyttö joka tanssi. Pukee nytkin kauniit vaatteet päälle ja antaa musiikin viedä. Keinuttaa turvallisesti muistojen salaisiin sopukoihin. Liikkeet ovat kevyet ja kauniit. Rakastan tanssia, voi kuinka rakastankaan. Luulin sen mahdollisuuden jo menneen. Sairaus kuluttaa kroppaa ja mieltä.

Ei mennyt, mun mielikuvitus eikä sisin. Saan rauhassa sisustella mua sisältäpäin. Sitä ei vieläkään kukaan voi viedä. Siellä se on, mikä mikä maa, ihmemaani. Siellä se on, minne kellään ei ole vieläkään avainta. Sinne jonka itse olen aina värittänyt. Siellä ei vieläkään ajan rajoitteet tee tehtäväänsä. Ei kömpelyys, ei sairaudet, ei köyhyys. Ei ulkonäköpaineet. Ei asema ei niin mikään. Siellä menen ja annan leijailla. En kenenkään käsivarsilla, en kenenkään varassa. Olen kevyt, unelmani kantavat. Minun oma maani, sittenkin kuin lapsena silloin ennen.