Yksineläjä kaiketi, jättää vain pienet jäljet kun ampaisee liikkeelle. Tokko olen ääntä nopeampi. Suuremmalta osin taitaisi se päättömän kanan lento sopia elämääni.
Maantiekiitäjän varoitushuuto, että nyt mennään ”tööt tööt”, on myös merkki siitä että Kelju K. Kojootti on liki. Miten onkaan helppo samaistua K. Kojoottiin.
Maantiekiitäjä on elämäni, menee ja lujaa ohi huutaen vain ”tööt tööt”, itse olenkin kojootti joka yrittää saada elämäänsä kiinni. Täyteen vauhtiin, nälkä antaa vähän boostia mennä kovempaa. Olkoon se nälkä mikä hyvänsä. Elämännälkä, varallisuuden, rakkauden, jospa joskus minäkin ja voi kuinka monta muotoa se kojootti ottaakaan.
Silmät sokaistuu, vauhdin hurma ja usko siihen että kyllä lopulta yritys tuottaa tulosta. Silmät kiiluen saaliin perään, hiekka pöllyää sieraimiin, sokaisee silmät ja rakkulat jo tassuissa hiertää. Ei haittaa, se saalis on niin liki… haarukka ja veitsi kädessä ilmeellä perään. Viini jäähtymään, kyllä tämä jo juhlajuoman kaipaa. Ellei jopa skumppaa cooleriin.
Juhlittava on kun lopulta tämä elämän kilpajuoksu palkitaan saaliilla. Suussa maistuu jo elämän makea mesi. Voi elämä, se on siinä, niin liki. Muutama hassu pyrähdys ja lopultakin saan nauttia sen luvatun juhla-aterian. En enää mieti että pitäsi kattaa kahdelle. Alan jo olemaan aika harmaa kojootti ja askel kaukana siitä sirosta tanssijasta josta lapsena ennen niin haaveilin.
Baletti ja paletit alkaa olemaan historian havinaa ja ajan patinassa. Halvattu, ajatukseni hetkeksi fokusoitui siihen, mikä on mennyt ja mitä en saavuta. Ohikiitävän hetken elämä tekikin ohimarssin tai kiidon. Taisi se maantiekiitäjä nauttia kun kiersi pikku lenkin ja vielä ohitti minut. Siinä se elämä kävi jopa vierellä, kiiti jopa siivetönnä.
Uuteen nousuun, nyt en keskity mihinkään, kaikki panokset edellä menevään että lopultakin nälkäni tulee tyydytetyksi. Vähän jo valkoinen lautasliina kaulalla likastui, onkohan minulla taskuja enää, vai joko on päällä se jossa ei ole taskuja. Kyllä kyllä, yksi liina ainakin vielä.
Äkkiä vauhdissa kaulaan ja saalistus jatkuu. Mihinkä se nyt kurvasi, liinat kiinni ja tiukka vasen. Ei todellista, tämän kallion olen jo kiertänyt. Täällä ei ole mitään elämän lisähöystettä, eikä edes elämää. Nyt pieni mietintä, takasin lähtöruutuun ja menoksi.
Nyt näen sen jälleen. Vauhtia huudan itselleni ja pidänkin katseen edellä menevässä. Jotakin pientä valoa se kiitäjä edelläni jättää jota voin seurata. Nyt uudelleen. olisko lusikka sittenkin sopivampi aterin tälle huikealle lopputulemalle, kunhan saan soppani kiinni. Itse sen lusikoin.
Pikainen silmäys ympärille, onko lusikkaa kellään. Ei ole käsikirjoittaja huomannut, että soppaa se on. Eikä kiitäjästä mitään marjakeittoa tule. Luiseva ja laiha kai jo edellä menijäkin on. Vai riittääkö sillä vararavintoa, elämäneliksiiriä. Siitähän saisinkin voimia jaksaa, jos vaikka soppa oliskin.
Siinä suupieliä pyyhkiessä meneekin loiva oikea ohi. Tee u-käännös jos mahdollista. Palaan hieman takasin ja käännyn oikealle. Missä se maantiekiitäjä nyt menee. Nälkä alkaa tekemään tehtävänsä ja väsyminen painaa. Koetan jotakin pientä valonpilkahdusta löytää. Tuleeko se tuolta kallion päältä, nyt vauhtiin. Kyllä siellä jokin kimaltaa, voi ettien että.
Nostan katseeni ylöspäin ja ajattelen, että nyt onkin jo oikea onnenhetki. Saan syödäkseni oikein auringossa. Onneksi se skumppa on jäähtymässä. Taitaa olla jo useampi yritys. Skumpan kerinnyt huumassa avaamaan ja huomannut että ohi meni. Jokin tuulahdus vei koko pullon. Tämän kojootin skumpat lienee juotu.
Onneksi on keksitty makuvichy. Huijaan itseäni uskomaan että se on vielä jotain oikein laadukasta ja hyvää. Oikeaa ja todellista. Elämän lopultakin tarjoamaa juomaa joka hellästi helmeilee suussa ja vie jo alkaneen janon. Jotta sitten voi sen juhla-aterian nauttia.
Tumps, tömps, auts, outs ja voi ei…mikä tämä on. Kaikki pimenee ympärillä. Painavaa vain päällä. En pääse pois, henkeä salpaa. Olin juuri nauttimasta elämän tarjoamasta lasista. Mitä tapahtui, miksi en huomannut mitään mikä päälleni putosi. Vielä käy niin kuin elokuvissa. Nousen kiven alta, hieman pöyhin harmaata karvaani. Jäseniin sattuu, sisimpään sattuu. Mikä kumma minun päälleni jysähti. Katson ylöspäin, siellä se, maantiekiitäjä oli virittänyt ansan. Huijannut hetkeksi katseeni ja ajatukseni muualle. Teki tepposen, pudotti kovaa ja korkealta kiven päälleni.
Siihen istun, hetkeksi jään miettimään. Onhan mulla se vichy puollo liki. Se on muovia, mitäpä sitä enää lasista koettaa säilyttää. Se on jo saanut jäädä. Muovi on ihan käypä, eikä tässä mitään laseja tarvita. Ryttynen ruokaliina, jo valmiiksi tahreentunut kaikesta tomusta saa toimia pyyhkijänä. Siihen ne suupielet on hyvä putsata. Hieman kostutan suuta, jos sattuu olemaan jotain pientä haavaa jossain sisälläni joka reagoi vichyn suolaan. Ettei kirvele haavojani. Kyllä tämä juoma on jo laimentunut. Ei taida enää edes kirvellä.
Elämäni -> lentokyvytön maantiekiitäjä menee jossain. Kutsuhuuto tööt tööt tööt kaikuu ja en vielä jaksa vastata. Tyhjyys kumiskoon vastaan sille. Näen sen nopean pään vilahtavan jostain kallioiden välissä. Viekoittelee ja kutsuu vieläkin. Houkuttelee uskomaan kiinnisaamisen mahdollisuuteen. En reagoi, en jaksa.
Kyllä nämä vanhat luut jo joutavat tähän jäämään. Istun ja odotan kunnes polttava helle tai korppikotkat vie. Tööt, tööt…tööt tööt. Se laimentunut makuvesi, se hieman virvoitti. Johonkin kosketti. Jotakin herätti. Toivon ja epätoivon orkesterit virittävät jousiaan seuraavan soitantoon.
Yön pimeydessä kuulen sen kutsun, syvällä jossakin laakson perukalla kuulen soiton. Soiton joka on kuin kutsu johonkin, onko tämä minun sooloni. Onko minun aariani. Oopperani, kauan odotettu. Vai katusoitto joka pysäyttää kuulijan. Mikä tämä on, kuulen sen hennosti. Nouseeko täyteen pauhuunsa. Joko laulun aika on tullut. En kuule enää täällä olen- tööt tööt -kutsua.
Ei näy siivekästä Helinä keijua johdattamassa. Strutsiko se siellä kömpelönä yrittää eteenpäin. Lentokyvytön ja laulutaidoton elämäni.
Vastaa