Saakohan syntymän jälkeen heti jotakin muutakin kuin tiedot vuoteen päähän. Tyttö Lehtinen, paino 3 684 g, pituus 51cm, pisteet 9… Siinä varmaan laitettiin näkymätön elämän elämysranneke. Joskus tuntuu siltä että olen saanut jonkin näkymättömän rannekkeen elämyksiin. Ranneke ei kerro etukääteen mitä on tulossa. Toisille se on ihana matka Niagaran putouksille, saanhan minäkin sen kokemuksen. Toki tuntuu että se on osunut kyynelvirtana. En ole koskaan viihtynyt Särkänniemessä enkä Linnanmäellä. Ainoat laitteet mihin olen tahtonut on keinut. Kaikki mikä keinuttaa. Kahvikupit pyöri hiljaa, mulle sopivaa vauhtia. Muistan kyllä käyneeni nuorena Grönä Lundissa. Isommat sisarukset olivat siellä ison veden toisella puolella.

Onhan se helpompi itkeä sateessa. Joku sanoo että itkee mieluummin mersussa kuin ladassa. Enpä juurikaan osaa samaistua. Mieluummin itken sateessa, rankkasateessa, kukaan ei näe kyyneleitä. Myrsky pauhaa ja repii oksia. Voin huutaa sydämeni tuskaa kenenkään kuulematta. Voin mieleni murtumisen kätkeä kaikilta. Kukaan ei halua lähteä eikä nähdä mitään kun kaikki kiinnittää huomion mielettömään myrskyyn. Eikö kukaan muu hajoakkaan tuhansiksi palasiksi kerta toisensa jälkeen. Tosin, en sittenkään usko että olen ainoa särkynyt saviruukku, pala palalta. Helposti kätkemme itsemme sateen taakse. Myrskyssä on turvallista mennä piiloon. Antaa omalle tilansa. Olen aina rakastanut sadetta. Koirien kanssa oli ihana mennä lenkille myrskyssä. Seisoin erinäisiä kertoja illalla pimeässä järven rannalla ja annoin tuulen ja sateen…

Nekö määrittelee minuuteni, sen mikä olen miksi tulen. Minkälainen on elämäni ja suuntani. Kovin herkästi me otetaan kynät käteen ja piirrellään toisiin viivoja. Erivärisiä, mallisia ja kuka mistäkin kulmasta. On vinoja, koukeroita, lyhyitä ja pitkiä. Ketä minkä verran jää niitä viivoja tuijottamaan ja antaa niiden määritellä muotoaan. Minkälaiseksi pitäisi muuttua kenenkin toiveesta. Entä jos koettasi, pystyisi jättämään ne viivat omaan arvoonsa, ei katsoisi ei kiinnostuisi. Kun ei pysty, ei vaan pysty jättämään. Vaan antaa sen tulla iholle, antaa sen määritellä minuutta. Kyllä tuonkin pitäisi ja kyllä sinunkin pitäisi. Jos olisit ja tekisit ja osaisit ja viitsisit. Ne osuvat ja sattuvat. Kyky käsitellä ja jättää omaan arvoonsa puuttuu, niin sitten sitä…

Kuinka olikin olevinaan helpompaa, vaikkei olisi ollutkaan. Sitä painoi lähimmälle niitylle, otti pitkän heinän varren, teki siitä ruoskan tai miekan. Usko itseen ja kykyihin, jopa voittamattomuuteen oli hurja. Miten paljon sitä voikaan mielikuvituksessa elää ja rakentaa tulevaisuuttaan. Ei miettinyt huomista, miten kykenikin siihen hetkessä elämiseen helposti. Istuin tanssisalin ulkoportailla, en minä siihen jäänyt ja surrut kömpelyyttä tai köyhyyttä. Nousin ja katselin ikkunasta, juoksin piilopaikkaani ja kuvittelin itseni sinne. Tanssisaliin kauniit vaatteet yllä mielikuvituksessa ei ollut pääsyrajoitteita. Toinen toistaan kauniimpi asu ylle. Ja kuinka kauniisti ja sirosti osasin mennä. Siellä sain olla ja tanssia. Olin kaikkivoipa ja taitava. En kaivannut sadun prinssiä enkä yleisöä. En aplodeja en parrasvaloja. Riitti vain kun…

Yksineläjä kaiketi, jättää vain pienet jäljet kun ampaisee liikkeelle. Tokko olen ääntä nopeampi. Suuremmalta osin taitaisi se päättömän kanan lento sopia elämääni. Maantiekiitäjän varoitushuuto, että nyt mennään ”tööt tööt”, on myös merkki siitä että Kelju K. Kojootti on liki. Miten onkaan helppo samaistua K. Kojoottiin. Maantiekiitäjä on elämäni, menee ja lujaa ohi huutaen vain ”tööt tööt”, itse olenkin kojootti joka yrittää saada elämäänsä kiinni. Täyteen vauhtiin, nälkä antaa vähän boostia mennä kovempaa. Olkoon se nälkä mikä hyvänsä. Elämännälkä, varallisuuden, rakkauden, jospa joskus minäkin ja voi kuinka monta muotoa se kojootti ottaakaan.

0=0, ymmärrän. Nolla on nolla. Enkä tarkoita itseäni nyt vähätellä. Että olisin nolla. Samanarvoisuus, helppo se o kirjoittaa. Helppo sanoakin. Sanat on niin kummallisia, että voimme sanoa tuosta vaan ja mitä vaan. Ne jäävät kuitenkin sanoiksi jotka jossain tapauksessa muodostaa lauseita. Lauseetkin on vain lauseita. Teot ovat tekoja. Teotkin jäävät tekotasolle mikäli puuttuu motiivi. Kuinka monimutkaiseksi asiat saakaan samanarvoisuus sanana jo. Ajatella, synnymme samanarvoisina, samanlaisena. Ilman mitään. Kaikki muu tulee määritelmänä mitkä puitteet, mikä paikka, kuka halusi ja kuka ei. Kymmenes lapsi köyhään taloon, ensimmäinen lapsi monen vuoden odotuksen jälkeen varakkaaseen kotiin. Noin ääripäinä. Samanarvoisuus meni siihen jo. Rakastetaanko kumpaakin, saako jo sen emotionaalisen kokemuksen vanhempien katseesta ja kasvaa turvallisessa…

Kävellä peilin eteen ja miettiä missä ja kenessä vika. Siellähän se vastaus on. Joku tekee minua kohtaan väärin, minun mielestä. Ajatus on, että ottaisi peiliterapian avuksi. Katsoisi peiliin jo. Entä itse, katsonko. Näenkö vain keisarin uusissa vaatteissa. Tai jopa lainahöyhenissä. Miksi se onkin niin vaikea pukea itseni minuksi. Selitän aina kaikki omatkin virheeni muiden mokana. Seison ja yritän liimailla höyheniä itseeni, että jotain edes jäisi. Jokin vaate joka peittäisi jälleen sen mikä on kaikille nähtävää. En riitä, en onnistunut. Mitä sitten. On aika luovuttaa. Katsoa sitä mikä näkyy. Siinä se on. Elämä ohiajaneena. Mitä jäi jäljelle. Voi kuinka suuren nipun epäonnistumisia ja vääriä valintoja kannan siihen. Niilläkin voisin koettaa pukeutua.…

Missä on minun kirkasvetinen lampeni. Tyyni ja rauhallinen. Ei syvä, riittävä että voisin vähän turvallisesti uida. Linnunmaitoa, lämmintä ja lempeää. Kuitenkin virkistävää saisi olla, ripaus, vain ripaus yllätystä. Pohjan melkein voisi nähdä ettei kukaan vie mukanaan. Taivas yllä olisi sininen, korkealla, avara tila hengittää. Olisi hyvä. Myrsky jos uhkaisi, tulisi varoitus ensin, pilvet tumman harmaat hiljaa lipuisi ja varottaisi. Tuvan lämpöön ehtii kipaista. Ei olisi mikään olkimaja joka tuulen tullessa lentäisi taivaan tuuliin. Ei suuren suuri ettei itseään etsiä tarvisi. Vankka ja varma. Luotettava. Siinä takkatulen lämmössä voisi vain kuunnella ja katsella, ihailla ohimenevää myrskyä. Kaikki olisi helppoa ja selkeää. Mietintämyssyä en omistaisi. Kyllä minä sen myrskyn katselin ja tuntisin…