Miten vain niin tuultunut on aina. Puut tuntuvat kestävän sen, minä en. En meinaa jaksaa taipua koko ajan ja jatkuvasti. Mikä taipuminen on sitten omaa ja mikä ulkopuolelta tulevaa. Onko sisälläni oleva painolasti se mikä taivuttaa oksia, kunnes katkeaa. Pelkäänkö jäävän heikkoutta.
Oksa kerrallaan viedään vahvuuttani ja uskottavuuttani karsitaan myrskyissä. Rits! Vaan taas meni yksi oksa. Näkeekö joku kuinka vähässä niitä enää on. Vain kuivia jäkälän peittämiä oksia, jotka yrittävät peittää alastomuuttani.
Pienet, minua suojelevat jäkälät lentävät pois kuin roskana ihmisten silmiin. Pyyhkäisevät silmästä vain häiritsemästä. Eivät mieti, että on peittona ollut jonkun alastomuuden. Sitäkö minä olen – vain roska jonkun silmässä, joka tuntuu epämiellyttävältä.
Jos olisin elämäni aikana saanut tai osannut valita… Minkälainen puu olisin, missä kasvaisin. Tuottaisinko satoa, olisinko koristeena vai yksinäinen suuri tammi jossakin kallion päällä maamerkkinä.
Vaihtoehtoja puuna kasvamiselle onkin yllättävän paljon. Havupuu vai lehtipuu. Jalostettu vai villi ja vapaa. Puutarhassa vai metsässä. Enpä olekaan ennen miettinyt, olen vain miettinyt, että päiväni ovat olleet tuulisia.
Miten ne, joilla on myrskyisiä, niin jaksavat. Vai onko tuulienkin kokemus henkilökohtainen. Se mikä minusta on joku oksia repivä ja säälimätön myrsky, voikin jonkun toisen mielestä olla tyyni tuulahdus.
Se minkä koen kaiken riisuvaksi syysmyrskyksi, onkin jollekin vapauttava kokemus saada uuden alun mahdollisuus. Onko jompikumpi sitten oikea tapa suhtautua.
Vaikuttaako kasvuun lannoitteet ja ympäristö miten paljon. Jos on saanut vahvan alun ja riittävän tuen jo taimena ollessaan, niin luoko sen vahvan ja vankan rungon. Hivenaineet ja vitamiinit, lämpö ja valo, sopiva leikkaaminen ja tuki.
Mietin vielä juuria. Tuleeko ne tyhjästä, kuka ne kasvattaa, kuka vahvistaa. Mikä määrittelee juuret ja juurien vaikutuksen kasvulle. Voimmeko itse kuinka paljon vaikuttaa mihin juurrumme.
Eihän puu saa itseään irti maasta ja siirtää otollisempaan kasvuympäristöön. Taimen on tyydyttävä siihen, mihin on istutettu, siemen sattunut lentämään ja kasvu alkaa.
Siinä mielessä siis lienee merkitystä, missä on kasvanut – puutarhassa jalostettuna vai villinä luonnon armoilla. Kaikkihan me kuitenkin, minun näkökulmasta, olemme saman puutarhurin puutarhassa.
Minkälainen puu olisin? En taida olla kovin tuottelias, joten satoa tuottava ei olisi ehkä minun juttu. Elämän jo murjoma, en antaisi viehkeää varjoa nuorille rakastavaisille Pariisin tummuvassa yössä, sen enempää kuin Eino Leinon vakuutus ainoasta, metsäni ja maailmani, suuresta rakkaudesta.
En haluaisi olla kukkiva puu – kukat kestää hetken vain. Enkä myöskään ajattele, että pitäisi olla koko ajan kukassa. Rakastan kukkivia puita ja pensaita.
Tuomi, kevään aloitus. Kukan tuoksu houkuttaa uskomaan kesän tuloon ja elämään. Ensi siemaukset tuomen tuoksua täyttää keuhkot, sydämen, mielen ja kaiken. Sitten se on ohi. Pahimmassa tapauksessa kehrääjä toukka vie kaiken kauneuden, kukoistuksen ja vehreyden. Tekee vain muumioksi. Se on kovin surullista.
Miettiikö tuomi kukkaan puhjetessaan ja antaessaan kevään ensi sulosoinnut, että se on turhaa. Toukka tulee kumminkin ja tuhoaa. Täysillä kukkaan vaan joka kevät ja luomaan uskoa ja toivoa talven uuvuttamiin mieliin, meni miten meni.
Sireeni sieltä jo kolkuttaakin, kevään merkki. Miten pienenä rakastin syreenin tuoksua, sen kauneutta. Siivosin huoneeni ja vein oksan. Se huumasi ja hurmasi. Huoneessa leijui ihana tuoksu, jotain mille en koskaan keksinyt nimeä.
Nopeasti senkin kukinta kuoli vaasissa. Ruskea kuivuus hiljalleen vei siltä toivon ja tulevaisuuden. Kauan jos oli vielä maljakossa, jäi jopa ikävä haju.
Miksiköhän kukat kukkivat vain hetken. Puissa ja pensaissa. Kuinka kaunis on omenapuunkukka – puhtaan valkoinen pienellä hennolla vaaleanpunaisella tehosteella. Juhannusruusu, oi miten kutsuu keskikesän juhlaan. Alkuyön viileydessä jopa tuoksut voimistuvat.
En tahtoisi olla vain hetken kukka. En tahtoisi vain hetken huumaa tuottaa. Niin on kuitenkin käynyt: nuppuvaihe, ihastuminen johonkin jota ei vielä näe.
Tarvitaan lämpöä ja valoa, että aukeaa kukoistukseen. Ei näekään mitään muuta kuin kauniin juuri auenneen kukan. Alkutuoksun huumaan, kuin juhannusruusu kesäisenä yönä. Linnun laulun säestämänä hurmaantuu.
Huomaamattaan, kuin varkain kaiken ympäristön tukiessa hetkeä. Aamu kuitenkin tulee aina. Kukkasen aika avata omat värinsä syvemmin. Huumaava alkutuoksu on hieman jo kitkeröitynyt.
Terälehtiin alkaa hieman hahmottumaan eilisen merkkejä, eletyn päivän. Ei haluta enää poimia ruusua, joka juuri näyttää pudottavan lehtensä. Katse ohittaa ja hamuaa seuraavaa.
Ei siis missään nimessä kukkiva. Ei satoa tuottava. Jos tulisikin ylituotantoa satoon, ei jaksa ketään poimia sitä määrää. Maahan maatuisi puusta pudonneet. Marjat nokkisi linnut.
Itseään ei puukaan pääse pakoon – ei sitä mitä on ja antaa. Uskollisesti ja sitkeästi puu täyttää vuodenkierron mukaan tehtävänsä.
Olisi kai ahdistavaa, kun ei saisikaan juuriaan irti. Ei voisikaan vaihtaa maisemaa, kun ravinteet eivät riitäkään. Miten miettii puu, joka pellon reunassa ojasta ammentaa vettä ja katselee viljavaa peltoa. Naurahtaa hiljaa ytimessään: ”Kaatuu tuo vilja vielä isomman käskystä.”
En taitaisi puuna viihtyä. Ehkä kasvoin väärään – olen vaivaiskoivu, kellottunut puu. Kasvan Lapin erämaassa, kitunen verrattuna etelän korkeisiin ja vehreviin koivuihin.
Jotka kurottavat itsensä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ahnehtien auringon säteet ja palstatilan. Tuntuuko vain, että niihin leppeät kesätuulet vain osuvat. Ei ne tuulet, jotka riisuvat ja vievät koreuden.
Tuuliset päivät, jotka puskee läpi jättäen jäätävän viiman sisälle. Tuulet tulevat kysymättä lupaa. Vievät mukanaan sen minkä haluavat ja vaimenevat ajan saatossa. Jäävät vain haavinaksi historian lehdille.
Vastaa