Kumpaa pystyn helpommin vastaan ottamaan. Vaikka kuinka joku sanoisi niitä oikeita sanoja, mitkä varmasti kertovat viisaita asioita, ei ne minun sisimpääni poraudu. Timanttiporaa ko tarvitaan. Että kairataan rintalastaan reikä ja laitetaan timantti sisälle. Sillälailla se sitten toimii. Tämä päivä on täynnä kauniita, rohkaisevia, kannustavia ja kaiken menneen kivun ymmärtäviä lauseita. Koska sua on kohdeltu huonosti, ei sua arvostettu, sut petettiin ja jätettiin. Sun pitää kuulla tämä…oot arvokas, kaunis, sulla on oikeus elämään, sua on kohdeltu väärin, mut hei, se on nyt ohi. Tuhkaksi palanut sisin siitä sitten uuteen nousuun. Puserretaan tuhkaa lujemmin, kerrotaan mahdollisuuksista ja oikeuksista. Kyllä se siitä hioutuu uudelleen. Vai käykö niin. Tuhka on leijaillut joka sopukkaasi, salvannut…

Miten vain niin tuultunut on aina. Puut tuntuvat kestävän sen, minä en. En meinaa jaksaa taipua koko ajan ja jatkuvasti. Mikä taipuminen on sitten omaa ja mikä ulkopuolelta tulevaa. Onko sisälläni oleva painolasti se mikä taivuttaa oksia, kunnes katkeaa. Pelkäänkö jäävän heikkoutta. Oksa kerrallaan viedään vahvuuttani ja uskottavuuttani karsitaan myrskyissä. Rits! Vaan taas meni yksi oksa. Näkeekö joku kuinka vähässä niitä enää on. Vain kuivia jäkälän peittämiä oksia, jotka yrittävät peittää alastomuuttani. Pienet, minua suojelevat jäkälät lentävät pois kuin roskana ihmisten silmiin. Pyyhkäisevät silmästä vain häiritsemästä. Eivät mieti, että on peittona ollut jonkun alastomuuden. Sitäkö minä olen – vain roska jonkun silmässä, joka tuntuu epämiellyttävältä.